maanantai 19. tammikuuta 2015

Merkillisiä aikoja

Kun näytelmä pääsee tiettyyn vaiheeseen, alkaa tapahtua kaikkea kummallista. Ongelmat alkavat ratkoa itse itseään.

Sanonta "palaset loksahtelevat paikoilleen" kuvaa lähes täsmälleen sitä miltä se tuntuu. Tietänette tunteen, kun on saanut palapelissä monia pieniä alueita valmiiksi, mutta ei ole vielä kyennyt sijoittamaan niitä täsmälleen oikeaan kohtaan — ja sitten kun jokin yksittäinen palanen löytyy, se saattaa yhdistää useitakin lätäköitä lammeksi.

Sama tapahtuu teatterissa. Kukin on tahoillaan pohtinut omaa tonttiaan. Näyttelijät ovat työstäneet rooliaan, puvustaja piirtänyt luonnoksia ja kolunnut kirppareita, ohjaaja on valvonut öitä kysymysten ja mielikuvien kieppuessa aivojen laidalta toiselle.

Sitten harjoituksissa aletaan mennä pitempiä kokonaisuuksia läpi — ja asiat tuntuvat selviävän lähes itsestään. Mietteet ja mielikuvat kohtaavat, tarina herää eloon.

Itsestään ne eivät tietenkään selviä. Se on vain harhaa. Todellisuudessa kyse on uutterien ja asialle omistautuneiden ihmisten käyttämästä ajasta. Työryhmän jäsenet ovat kaikki tunteneet vastuun painavan, huolien kasautuvan. Alitajunta on prosessoinut tuota kaikkea kenellekään mitään puhumatta.

Aloimme Salomaan Suvin kanssa kehitellä Merkkimiehen konseptia viime keväänä. Näytelmän ydinidea taisi löytyä toisella juttutuokiolla. Pari tapaamista lisää, ja meillä oli jo tarinan runko.

Siitä lähtien pään läpi lienee virrannut tuhansia ideoita ja visioita. Osa niistä on takertunut kiinni, asettunut lujasti keskelle palapeliä. Osa repsottaa kuin jonkin näkymättömän säikeen varassa. Pysyvätkö ne kaikki mukana loppuun asti? Kuka tietää. Kuva on jo selvä, mutta yksityiskohtia puuttuu edelleen.

Koko syksyn me harjoittelimme noita yksityiskohtia. Se on tärkeää, sillä meidän kokemuksemme maailmasta rakentuu yksittäisistä hetkistä. Asioiden sisin löytyy sekunneista, tavuista ja millimetreistä. Vasta kun saamme kiinni kunkin hetken tunteesta ja tunnelmasta, me voimme perustella itsellemme isoja kokonaisuuksia.

Mutta sitten kun yksityiskohtia tulee paljon, ne puuroutuvat, estävät ajatuksen etenemisen, tukkivat valtimot. Sydänkohtauksen välttämiseksi on hyvä rämpiä näytelmä läpi, niin kuin teimme joulun alla. Silloin tajuaa kaksi asiaa:

— Tosiaan, on olemassa sellainenkin asia kuin kokonaisuus. Olihan tällä kaikella jokin tarkoituskin. Eiköhän tästäkin vielä esitys tule.

— Onpa hirveä määrä yksityiskohtia! Puolet on pielessä, ja tuplamäärä tulee vielä lisää! Eihän tässä ehditä mitenkään!

Sitten sitä viettää joululoman levottomana, vuoteessa kääntyillen, sekavia höpötellen.
Ja kun keväällä aletaan kokeilla muutamaa kohtausta yhteen... Palaset loksahtelevat paikoilleen. Miten ihmeessä?

No tiedämmehän me miten. Kiitos siitä kuuluu urhealle, uutteralle työryhmälle. Tämä sanaton matka alkaa lähestyä loppusuoraa. Ennen kuin voimme jättää sanat kokonaan pois, tarvitaan vielä paljon sanoja. Onneksi tiedämme jo lauseet.

MERKKIMIES 
Naamioteatteriesitys
Ohjaus ja Käsikirjoitus Suvi Salomaa, Antti Viitamäki
Ensi-ilta to 5.3.2015 klo 19 Ylioppilastalo Ilokivessä (Keskussairaalantie 2, Jyväskylä)



Teksti, traileri ja kuva Antti Viitamäki


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti