Merkkimiehet naamioiden ja kulissien takana

Kääk! Kaksi viikkoa ensi-iltaan. Tämä on suurin piirtein se vaihe produktiossa, kun näyttelijä havahtuu siihen, että pian Ilokivi täyttyy katsojista. Valta on vaihtumassa ohjaajilta näyttelijöille. Se tarkoittaa myös sitä, että meidän on aika ottaa vastuu ja omistajuus tästä teoksesta. Tähän asti ohjaajien tehtävä on ollut saada kokonaisuus toimimaan, yhdistellä toisiinsa sopivat palaset ja karsia pois kaikki, mikä ei toimi. Ohjaajat ovat tehneet valtavan ja hienon työn. Nyt huolettoman näyttelijän on aika valaa sementtiä näiden palasten väliin.

Merkkimies on ollut näyttelijäntyöllisesti uusi kiinnostava haaste. Perinteiseen teatteriin tärkeinä elementteinä kuuluvat puhe ja ilmeet ovat poissa pelistä. Jäljelle jää kehonkieli ja rekvisiitan tuoma konteksti tapahtumille. Naamio päässä kaikki kehon liikkeet ja asennot ovat viestejä. Tai oikeastaan ainahan ne ovat viestejä, mutta normaalielämässä ja perinteisessä teatterissa jäämme helposti kiinni siihen, mitä sanotaan ja mitä kasvoilla tapahtuu. Kehonkieltä luetaan tiedostamatta. Naamioteatteri tekee ihmisen tietoisemmaksi kielestä, joka jää tavallisesti huomaamatta. Toisaalta, vaikka naamiot peittävät kasvomme, se ei tarkoita, että lopettaisimme näyttelemisen niiden takana. Ajattelemme jokaisen repliikin, joka jää sanomatta, ja ilmeilemme vietävästi, vaikka kukaan ei sitä näe. Vain siten haluttu vaikutelma välittyy.

Kun saimme ensimmäistä kertaa käsiimme roolihahmojemme maskit, lähdimme tarkastelemaan niiden piirteitä. Maskeista herää välittömästi mielikuvia ihmistyypeistä ja luonteenpiirteistä:

”Vaikuttaa tyytymättömältä.”

”Onko se vähän säikky?”

”Tää on se tyyppi, joka kolaa vapaaehtoisesti naapureitten pihat.”

”Vähän tommonen bed room -look.”

”Toi on koulukiusaaja.”

”Voi ei, mikä ressukka!”

Jonkin aikaa leikiteltyämme assosiaatioilla ja mietittyämme maskeja suhteessa näytelmän hahmoihin aloimme rakentamaan olemusta kullekin hahmolle. Roolin luonne ja suhde toisiin henkilöihin tulee näkyväksi yllättävän pienillä nyansseilla. Esimerkiksi kun suoristaa ryhtinsä ja jännittää jokaista lihastaan, muuttuu harmittoman oloinen näyttelijä pelottavaksi tiukkikseksi.

Peruukin alla pidetään trendikästä pääsukkaa.

Aloitimme kohtausten treenaamisen ilman maskeja ja käyden käsikirjotettua dialogia. Vasta kun kohtauksen rakenne ja sisältö oli valmis, laitoimme maskit päähän. Olikin aika haastavaa yhdistää maskityöskentelyyn hahmon fysiikka ja tilassa liikkuminen sekä puhutun dialogin muuttaminen sisäiseksi. Puhumattakaan rekvisiitan käytöstä. Saanen selittää. Naamio tekee käyttäjästään puolisokean. 3D-hahmotuskyky häviää. Asioiden ojentaminen ja niiden vastaanottaminen on vaikeaa. Tasapainokin vähän pettää. On ollut tapauksia, jolloin näyttelijä on istunut penkistä ohi maski päässä. Asioita myös putoilee lattialle, ja sitten niitä ei enää löydä. Sivuhuomautuksena mainittakoon myös, että maski puristaa päätä ja vaikeuttaa hengittämistä.

Toinen ohjaajamme Antti Viitamäki on säveltänyt musiikit Merkkimieheen. Musiikki hallitsee koko teosta ja luo tunnelman. Se antaa rytmin kaikelle, mitä lavalla tapahtuu, minkä vuoksi improvisaatiolle ei ole tilaa. Jokainen liike on mitoitettu musiikkiin. Näyttelijänä alkaa ehdollistua musiikkiin:

”Tässä kohtaa on kiire, sydän hakkaa hulluna, pitää ehtiä vaihtamaan mummosta autokoulunopettajaksi. 30 sekuntia aikaa.”

”Nyt mun pitää lähteä kävelemään noita kohti, että kerkeän kätellä niitä oikealla iskulla.”

”Kolmosella meen iskemään tota tyttöä.”

”Kirjoituskoneen kilahdus. Nyt painetaan Nico istumaan tohon polvilleen, nyökkään Aylalle, lähdetään kävelemään takaverhoihin.”

Lavalla kaikki on hallittua eikä mikään liike ole ylimääräinen. Kulisseissa sen sijaan kuhisee (ainakin tässä vaiheessa harjoituskautta). Ihmiset vaihtavat kiireessä roolivaatteita, maskeja ja peruukkeja sekä etsivät seuraavan kohtauksen rekvisiittoja. Kaikki tämä tapahtuu sermien taakse ripustettujen jouluvalojen himmeässä kajossa. Ne, joilla ei ole kiire vaihtaa vaatteita, vastaavat siitä, että lavalle menevät kalusteet ovat oikeissa paikoissa oikeaan aikaan. Kulisseissa tehdään paljon näkymätöntä työtä, joka on välttämätöntä, ja jonka ei kuulukaan näkyä yleisöön.

Merkit silmillä.

Naamioteatteri on epämukavaa monella eri tasolla, mutta se on myös palkitsevaa ja hervottoman hauskaa. Moneen kertaan olemme nauraneet itsemme kipeiksi katsellessamme toistemme tekemistä, sekä toilailuja että nappisuorituksia. Unohdamme naamioiden takana olevat kaverimme ja näemme vain maskin ja näyttelijän luoman illuusion, joka on inhimillinen ja totta.

Kaksi viikkoa ensi-iltaan. Ihanaa! Kohta saamme tuoda näkyväksi työn, jota olemme tehneet lokakuusta asti ja pääsemme jakamaan katsojien kanssa Merkkimiehen omintakeisen taian. Tule sinäkin sinne. Tämä on huisia!

Innostunein terveisin

harmiton näyttelijä Sanni ja huoleton näyttelijä Siiri

Ps. Jos sinua kiinnostaa kuulla lisää naamioteatterista tai Merkkimiehestä, niin kommentoi alle tai tule juttelemaan esityksen jälkeen. Me vastaillaan mielellään!