Kun näytelmä pääsee tiettyyn vaiheeseen, alkaa tapahtua
kaikkea kummallista. Ongelmat alkavat ratkoa itse itseään.
Sanonta "palaset loksahtelevat paikoilleen" kuvaa
lähes täsmälleen sitä miltä se tuntuu. Tietänette tunteen, kun on saanut
palapelissä monia pieniä alueita valmiiksi, mutta ei ole vielä kyennyt
sijoittamaan niitä täsmälleen oikeaan kohtaan — ja sitten kun jokin yksittäinen
palanen löytyy, se saattaa yhdistää useitakin lätäköitä lammeksi.
Sama tapahtuu teatterissa. Kukin on tahoillaan pohtinut omaa
tonttiaan. Näyttelijät ovat työstäneet rooliaan, puvustaja piirtänyt luonnoksia
ja kolunnut kirppareita, ohjaaja on valvonut öitä kysymysten ja mielikuvien
kieppuessa aivojen laidalta toiselle.
Sitten harjoituksissa aletaan mennä pitempiä kokonaisuuksia
läpi — ja asiat tuntuvat selviävän lähes itsestään. Mietteet ja mielikuvat
kohtaavat, tarina herää eloon.
Itsestään ne eivät tietenkään selviä. Se on vain harhaa.
Todellisuudessa kyse on uutterien ja asialle omistautuneiden ihmisten
käyttämästä ajasta. Työryhmän jäsenet ovat kaikki tunteneet vastuun painavan,
huolien kasautuvan. Alitajunta on prosessoinut tuota kaikkea kenellekään mitään
puhumatta.
Aloimme Salomaan Suvin kanssa kehitellä Merkkimiehen
konseptia viime keväänä. Näytelmän ydinidea taisi löytyä toisella
juttutuokiolla. Pari tapaamista lisää, ja meillä oli jo tarinan runko.
Siitä lähtien pään läpi lienee virrannut tuhansia ideoita ja
visioita. Osa niistä on takertunut kiinni, asettunut lujasti keskelle
palapeliä. Osa repsottaa kuin jonkin näkymättömän säikeen varassa. Pysyvätkö ne
kaikki mukana loppuun asti? Kuka tietää. Kuva on jo selvä, mutta yksityiskohtia
puuttuu edelleen.
Koko syksyn me harjoittelimme noita yksityiskohtia. Se on
tärkeää, sillä meidän kokemuksemme maailmasta rakentuu yksittäisistä hetkistä.
Asioiden sisin löytyy sekunneista, tavuista ja millimetreistä. Vasta kun saamme
kiinni kunkin hetken tunteesta ja tunnelmasta, me voimme perustella itsellemme
isoja kokonaisuuksia.
Mutta sitten kun yksityiskohtia tulee paljon, ne
puuroutuvat, estävät ajatuksen etenemisen, tukkivat valtimot. Sydänkohtauksen
välttämiseksi on hyvä rämpiä näytelmä läpi, niin kuin teimme joulun alla.
Silloin tajuaa kaksi asiaa:
— Tosiaan, on olemassa sellainenkin asia kuin kokonaisuus.
Olihan tällä kaikella jokin tarkoituskin. Eiköhän tästäkin vielä esitys tule.
— Onpa hirveä määrä yksityiskohtia! Puolet on pielessä, ja
tuplamäärä tulee vielä lisää! Eihän tässä ehditä mitenkään!
Sitten sitä viettää joululoman levottomana, vuoteessa
kääntyillen, sekavia höpötellen.
Ja kun keväällä aletaan kokeilla muutamaa kohtausta
yhteen... Palaset loksahtelevat paikoilleen. Miten ihmeessä?
No tiedämmehän me miten. Kiitos siitä kuuluu urhealle,
uutteralle työryhmälle. Tämä sanaton matka alkaa lähestyä loppusuoraa. Ennen
kuin voimme jättää sanat kokonaan pois, tarvitaan vielä paljon sanoja. Onneksi
tiedämme jo lauseet.
MERKKIMIES
Naamioteatteriesitys
Ohjaus ja Käsikirjoitus Suvi Salomaa, Antti Viitamäki
Ensi-ilta to 5.3.2015 klo 19 Ylioppilastalo Ilokivessä (Keskussairaalantie 2, Jyväskylä)
Teksti, traileri ja kuva Antti Viitamäki
