Jännittävä viikko
kerrassaan.
Tämän viikon agenda on selvästi fyysisen harjoittelun siirtyminen
pään sisäiseksi pohdiskeluksi. Tätä edesauttoi maanantain haastattelu. Kävin
Jumalan rakastajaan ja treenaamiseen liittyen jakelemassa ajatuksiani reportterille.
Tästä kuulette myöhemmin.
En ole hirveästi
kyseisissä tilanteissa ollut ja sainkin ryöpyn kysymyksiä, joiden jälkeen
saatoin pohtia olisiko pitänyt miettiä etukäteen mitä sanoa joihinkin aiheisiin…
Muistutatko roolihenkilöäsi? Saitko vartalon,
josta haaveilit? Onko miehillä ulkonäköpaineita?
APUA! Miten tämä
meni näin diipiksi?!
Lähdettyäni pois mietin,
että näinhän se kyllä on!
On
väistämätön tosiasia, että jokainen näistä kysymyksistä on hyvin olennainen Jumalan rakastajassa. Sekä Juskan maailmassa. Henkilökohtaisesti olen
varmasti lähentynyt Juskan maailmaa bodatessani. Tämän todistavat mm. seuraavat
asiat.
Mulla ei todella ollut ennen tapana puristella vatsaa tai kylkeä
testaillakseni onko sieltä lähtenyt jotain / kuinka paljon siellä on vielä ”ylimääräsitä”.
Tai tsiigata tissejäni ja muodostuvia lihasten ääriviivoja varjoissa (erottuvat
paremmin, kun täydessä valossa… Vaalea iho kun on…). Eikä kokeilla käsivarteni
ympärystä. Eikä sen koommin peilailla selkääkään. Lisäksi puhelimeni on
täyttynyt projektin myötä erinäköisistä puolialastomista selkä, vatsa, rinta ja
hauis -kuvista. Tällä hetkellä iPhoneni kameran rullassa olevista kuvista
varmaan puolet on näitä. Lisäksi kesän aikana tsiigailin rannalla ja ulkona
varmasti yhtä paljon miehiä kuin naisiakin etsiessäni täydellistä mallia.
…
Vielä isompi A-P-U-A.
Olenko sekaisin, tai muuttunut ihmishirviöksi?!?
Osa tästä
peilailusta on tapahtunut luonnollisesti kotona ajatellessa roolia. Myös paljon
kuvista liittyy yrityksiini päästä Juskan maailmaan. Lopulta, ajan kuluessa ja
kuvia räpsiessä… Kun kamerassa on kuvia, jotka olet ottanut Itsestäsi vain Itsesi
takia… Kun selitys ”no mä vaa Juskailen”, ei enää riitä…
Kosketuspinta
Juskaan on löytynyt.
Koska maalini on
ollut Juska ja Juskan myötä Michelangelon Daavid patsas, olen selkeästi
koettanut muokata vartaloani tiettyä päämäärää kohti (vaikka toki tiedostin,
että Daavid jää haaveeksi ja realistisempaa on vain pyrkiä ”treenatun näköiseen
kroppaan”). Ennen sitä vaa paineli menemään röllykällä vatsalla ja tisseillä,
joissa ei lihaksia ollut. Käsivarren ympärys oli muutaman sentin kapeampi ja
hartialinja hämärämpi. Nyt sitä tsiigailee kroppaansa, kun biologi
mikroskoopillansa mualimaa. Hmm.. Tuolta vois vähä lähtee… Tonne vois tulla
vähä lisää… Pakarat timmiksi…Reisissä ehkä viel jotai extraa…
Silmä kehittyy.
En koe olevani
tyytymättömämpi kroppaani nykyään kuin ennen. Enkä varsinaisesti tyytyväisempikään.
Kutsun tätä kriittisemmäksi ajatteluksi tavoitteeni takia. Tottakai olen
innoissani siitä, että kehitystä on tapahtunut ja jaksan enemmän asioita,
nostaa isompia painoja. Juosta ilman voimien loppumista lihaksista. Yleisen
kunnon ja lihaskunnon parantuminen ei varmasti ole kenenkään terveydelle
pahasta.
Tiedostan
kuitenkin hyvin, että voisin parantaa monessa kohtaa. Ennen olin totaalisen
tietämätön kaikesta tästä ja silti tyytyväinen itseeni ilman minkäänlaista kritiikkiä. Kerkesin keskustella itseni kanssa jo aiemmin
siitä mitä haluan olla. En oikeastaan antanut ulkopuolisen paineen häiritä minua
liikaa. Tai määrittää minua tai sitä millainen minun pitäisi olla, halusin olla
vain minä.
Tässä väistämättä
nyt vain pohtii, että entä jos sen antaa määrittää? Jopa siihen pisteeseen, että on joku ideaali mihin haluat väistämättä. Onko kroppasi pelkkää punakynää?
Tai entä se muu elämä, kuten Juskalla.
Jos vain käännät
kaiken kritiikkisi vartaloosi ja teet siitä jumalaisen maalisi. Ehkä voit
sysätä syrjään muut epäonnistumiset ja vaikeudet.
Ehkä minäkin sysäsin ennen vartaloni syrjään,
ajatellessani, että minun vahvuuteni ovat päässäni ja syvällä sieluni
pohjukoissa?
Tai entä, jos
välillä meissä jokaisessa asuu oma pikku Juska, joka peilaa itseään nähden vain
sen, mihin oma silmä milloinkin huomion kiinnittää – muusta välittämättä.
.JPG)