Miten puhua ylioppilasteatterin puolesta?

Olen toiminut Jyväskylän Ylioppilasteatterin aktiivijäsenenä vuodesta 2009 asti. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että viidestä yliopiston perustutkinto-opiskeluvuodestani neljä kuluivat intensiivisten opiskelujen ohella Ilokiven salia kuluttaen, kymmenessä eri produktiossa näytellen ja yhdessä ohjaten. Produktioiden ohella olen osallistunut teatterin järjestämille kursseille ja esiintynyt tilausesityksissä. Olen myös ollut yhdistyksen hallituksessa vuodesta 2010 asti, ensin teatterikerhovastaavana, sitten tiedottajana, sitten varapuheenjohtajana ja nyt puheenjohtajana toista vuotta. Lisäksi kävin opiskelujen ajan osa-aikatyössä, tehden 5-20 tuntia töitä viikossa.

No, tämän prologin tarkoituksena ei ollut kertoa siitä, kuinka aikaansaava ihminen olen.  Aloitin edellisellä tekstikappaleella siksi, että monin tavoin oma ylioppilasteatterihistoriani (ja -nykyisyyteni) on kuin ylioppilasteatteritoiminta pienoiskoossa. Ehkä sieltä aktiivisemmasta päästä, mutta myös melko tavallinen. Siitä on luettavissa niitä monia toiminnan osa-alueita, joita yhden, 70-henkisen teatterin hengissä pitämiseen ja eteenpäin viemiseen vaaditaan. Lisäksi on lukuisia osa-alueita, kuten valo- ja äänisuunnittelu sekä puvustus, kirjanpito jne., joita en ole teatterissa koskaan tehnyt. Ylioppilasteatteri (kuten lukemattomat muutkin harrastus- ja yhdistyskontekstit) koostuu pienistä paloista erittäin tärkeää toimintaa, josta muodostuu jotakin osiansa suurempaa. Kaikki tämä toiminta tapahtuu tietenkin kunkin muiden menojen ja sitoumusten ohella, sillä teatteri on vapaaehtoista toimintaa.

Kun toinen puheenjohtajavuoteni lähestyy pikkuhiljaa viimeistä muutamaa kuukauttansa ja tulevaisuudensuunnitelmana on ottaa pientä etäisyyttä teatteritoimintaan, tulee päässä pyörineeksi monenlaisia ajatuksia. Eilen illalla huomasin päähäni pölähtäneen ajatuksen siitä, miten puhua ylioppilasteatterin puolesta.

Teatterin puheenjohtajana yksi keskeisimpiä tehtäviäni on tosiaan puhua ylioppilasteatterin puolesta. Tämä tarkoittaa mm. lehtihaastattelujen antamista, osallistumista palavereihin sidosryhmiemme ja tukijoidemme kanssa, apurahahakemukseen toimintamme kirkastamista tai sitten täysin informaaleja keskusteluita milloin kenenkin kanssa.  Nämä ovat tietenkin elintärkeitä ja usein hyvin perusteltuja tilanteita.  Totta kai tiloja tarjoavalle taholle täytyy kertoa, mitä teemme ja miksi. Rahoittajalle tulee perustella, mikä merkitys tulevalla produktiolla on, näkijöidensä ja tekijöidensä kannalta.  Yleisölle täytyy kertoa, miksi tuleva esityksemme on katsomisen arvoinen.

Enenevissä määrin minusta on kuitenkin alkanut tuntua siltä, että ajoittain keskusteluja leimaa jonkinlainen velvollisuus perustella sitä, miksi ylioppilasteatteritoiminta ylipäätään on olemassa.  Minusta tuntuu, että olen velvollinen puolustamaan nuorten aikuisten omaehtoisesti tekemää teatteritaidetta. 

Liekö synkkien talousnäkymien, opiskelijoille asetettavien vaatimusten kiihtymisen, vai minkä aiheuttamaa, mutta minusta tuntuu, ettei sivistävä, tavoitteellinen ja kunnianhimoinen taiteellinen toiminta ole itseisarvoltaan kovin kovassa huudossa noin yleisellä tasolla. Minulta (ja lukemattomilta muilta ylioppilasteatterilaisilta) on vuosien varrella kysytty muun muassa seuraavia kysymyksiä:

- ”Saatko tuosta rahaa? Ai etkö? Entä opintopisteitä? Ai etkö?!”
- ”Aiotko tehdä tuosta ammattisi? Ai etkö, miksi? Miksi sitten teet sitä?”
- ”Eikö JYT voisi tehdä joskus jotain myyvempää?”
- ”Mitä hyötyä tuosta on?”

Olen saanut myös suoria kehotuksia siirtymään ”tosimaailmaan” ja kanavoimaan omaa energiaani johonkin hyödyllisempään.

No, milläs argumenteilla ylioppilasteatteritoiminnan puolesta voi sitten puhua?  Niitähän riittää! Erilaisia kärkiä, joita hyödyntää vastaanottajatahosta riippuen ovat muun muassa seuraavat:

- Teatterin riveistä nousseet MENESTYJÄT .Tällöin puhutaan siitä, kuinka usein viime vuosina teatterimme jäseniä on päässyt alan kouluihin, kiinnostaviin työpaikkoihin tai muuten teatterin tai laajemmin kulttuurin nykyisille tai tuleville näköalapaikoille. Tässä puolesta puhumisen muodossa ylioppilasteatteri asettuu opinpaikaksi, eräänlaiseksi epäviralliseksi valmennuskurssiksi ja kypsyttäjäksi.  Tämän täytyy tarkoittaa sitä, että teemme jotain oikein!

(Mutta entä kaikki he, jotka päätyivätkin muihin suunnitelmiin? Jotka eivät alun alkaenkaan halunneet tehdä teatteria työkseen? Tarvitseeko intensiivisenkään harrastuksen olla työllistymiseen pyrkivää?)

- KATSOJAMÄÄRÄT. Kyseessä on numeroihin perustuva argumentointi. Pääsen puhumaan riemumielisesti siitä, että tuotimme taannoin niin menestyksekkään esityksen, että yhden esityskauden katsojamäärät olivat tuplasti sen, mitä tavallisesti näytöskaudellamme katsomosta löytyy väkeä. Tämän täytyy tarkoittaa sitä, että osaamme tehdä teatteria!

(Entä ne esitykset, joita kävi katsomassa viidesosa isompien ”hittien” katsojista, mutta joita tekijät muistelevat vuosia myöhemmin äärimmäisen opettavaisina? Ne esitykset, joita haluttiin tehdä jostakin täysin uudesta tulokulmasta ja joista tullaan vielä kaksi vuotta myöhemmin lausumaan kiitoksia, vaikka suuret ryntäykset jäivät tapahtumatta?)

- Teatteritoiminta on HYVÄ LISÄYS CV:HEN. Teatterissa opit vuorovaikutus- ja ryhmätyötaitoja, harjaannut esiintymään ja ilmaisemaan itseäsi. Osallistut tuotantoprosesseihin, markkinointiin, kaikenlaiseen suunnitteluun, askarteluun, puuhasteluun ja kokousteluun. Nämä ovat työelämään siirrettäviä taitoja. Vapaaehtoisuus ja harrastaminen kannattaa, se kun kertoo aktiivisuudestasi. Tämän täytyy tarkoittaa sitä, että olemme hyödyllisiä!

(Entäs ne kerrat, kun olen opetellut jonkun taidon tai uuden sisällön vain jotakin ohikiitävää näyttämöllistä hetkeä varten? Entäs se iltapäivä, kun opettelin tanssimaan vogueta roskatynnyrissä seisten ja puhumaan kokonaisia repliikeitä ilman konsonantteja? Entäs kaikki se talkooapu, jota annetaan vain sen itsensä vuoksi, edistämään omaa rakasta teatteria?)

- Teatterimme ylväs HISTORIA. Tällöin lähdetään argumentoimaan perinne edellä. JYT on perustettu vuonna 1960, eli olemme 55-vuotias teatteri. Olemme olleet kiinteä osa yliopiston kampusta ja opiskelijoiden elämää ja yhteiskunnallisia ja taiteellisia ambitioita jo lukuisan sukupolven ajan. Tämän täytyy tarkoittaa sitä, että olemme ansainneet olemassaolomme!

(Entä nykypäivä?)

Tunnen usein itseni käveleväksi kliseepankiksi, kun alan puheessani käyttämään muun muassa seuraavia ilmauksia: kunnianhimoinen teatteri, kokeilevuus, ennakkoluulottomuus, tuoreus, tekijöidensä näköinen, katsojaa haastava, kantaaottava, teatteritaiteesta opettava ja sen tutkimiseen kehottava. Ja kuitenkin nämä ovat juuri niitä asioita, joiden vuoksi loppuviimeksi ylioppilasteatteri mielestäni on olemassa.  Toki pyrimme siinä samalla AINA olemaan katsojien saavutettavissa, tarjoamaan jäsenistöllemme mielekästä tekemistä, tavoittamaan uusia kiinnostuneita ja tarjoamaan vastavuoroista hyötyä heille, jotka mahdollistavat toimintaamme.

Päätän blogitekstin lainaukseen Juha Jokelan erinomaisen hienosta näytelmästä Esitystalous, jonka JYT esitti keväällä 2013. Yrityskonsultti Rami Niittymaa esiintymisestä:

”Esiintyminen ei tarkota, et pitäs oppia feikkaamaan. Se ei oo huomionmetsästystä, se ei oo narsismia, se ei oo hurmaamista. Esiintymistaito ei tässä mielessä tarkota edes sitä, että ihmisen pitää olla sujuva. Se tarkottaa taitoa ja keinoja tuoda oma ydinosaaminen
näkyviin. Oma äly, omat arvot ja oma etiikka. Esiintymisen vaatimus liittyy meidän koko elämään. Kaikkiin tilanteisiin, mis me ei voida olettaa, et meitä rakastetaan ilman ehtoja. Se joka ei osaa esiintyä, ei voi tänä päivänä menestyä. Piste.”

Kaikkien ei tarvitse rakastaa ylioppilasteatteria ehdoitta. Mutta tärkeää on se, että sitä tekevät ihmiset, jotka rakastavat teatterin tekemistä, tutkimista ja esittämistä ehdoitta, kukin oman pystyvyytensä ja halunsa mukaan. Juuri tämän rakkauden myötä pyrimme tekemään maailmalle kiinnostavaa ja laadukasta teatteria. Toivon vilpittömästi, että jatkossakaan sen ei tarvitse tarkoittaa vain sitä, että paketoimme asiamme mahdollisimman myyvään pakettiin. Toivon, ettei ylioppilasteatterin tarvitsisi opetella esiintymään ”ylioppilasteatterina” sellaisessa valossa, joka korostaa vain menestystä, tuottoa ja hyötyä. Elleivät edellä mainitut käsitteet ole synonyymisia myös itseaisarvoiselle kulttuurille, sivistykselle ja kriittiselle taiteelle.

Tessa Horila, puheenjohtaja