maanantai 14. syyskuuta 2015
Miten puhua ylioppilasteatterin puolesta?
Olen toiminut Jyväskylän Ylioppilasteatterin aktiivijäsenenä vuodesta 2009 asti. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että viidestä yliopiston perustutkinto-opiskeluvuodestani neljä kuluivat intensiivisten opiskelujen ohella Ilokiven salia kuluttaen, kymmenessä eri produktiossa näytellen ja yhdessä ohjaten. Produktioiden ohella olen osallistunut teatterin järjestämille kursseille ja esiintynyt tilausesityksissä. Olen myös ollut yhdistyksen hallituksessa vuodesta 2010 asti, ensin teatterikerhovastaavana, sitten tiedottajana, sitten varapuheenjohtajana ja nyt puheenjohtajana toista vuotta. Lisäksi kävin opiskelujen ajan osa-aikatyössä, tehden 5-20 tuntia töitä viikossa.
No, tämän prologin tarkoituksena ei ollut kertoa siitä, kuinka aikaansaava ihminen olen. Aloitin edellisellä tekstikappaleella siksi, että monin tavoin oma ylioppilasteatterihistoriani (ja -nykyisyyteni) on kuin ylioppilasteatteritoiminta pienoiskoossa. Ehkä sieltä aktiivisemmasta päästä, mutta myös melko tavallinen. Siitä on luettavissa niitä monia toiminnan osa-alueita, joita yhden, 70-henkisen teatterin hengissä pitämiseen ja eteenpäin viemiseen vaaditaan. Lisäksi on lukuisia osa-alueita, kuten valo- ja äänisuunnittelu sekä puvustus, kirjanpito jne., joita en ole teatterissa koskaan tehnyt. Ylioppilasteatteri (kuten lukemattomat muutkin harrastus- ja yhdistyskontekstit) koostuu pienistä paloista erittäin tärkeää toimintaa, josta muodostuu jotakin osiansa suurempaa. Kaikki tämä toiminta tapahtuu tietenkin kunkin muiden menojen ja sitoumusten ohella, sillä teatteri on vapaaehtoista toimintaa.
Kun toinen puheenjohtajavuoteni lähestyy pikkuhiljaa viimeistä muutamaa kuukauttansa ja tulevaisuudensuunnitelmana on ottaa pientä etäisyyttä teatteritoimintaan, tulee päässä pyörineeksi monenlaisia ajatuksia. Eilen illalla huomasin päähäni pölähtäneen ajatuksen siitä, miten puhua ylioppilasteatterin puolesta.
Teatterin puheenjohtajana yksi keskeisimpiä tehtäviäni on tosiaan puhua ylioppilasteatterin puolesta. Tämä tarkoittaa mm. lehtihaastattelujen antamista, osallistumista palavereihin sidosryhmiemme ja tukijoidemme kanssa, apurahahakemukseen toimintamme kirkastamista tai sitten täysin informaaleja keskusteluita milloin kenenkin kanssa. Nämä ovat tietenkin elintärkeitä ja usein hyvin perusteltuja tilanteita. Totta kai tiloja tarjoavalle taholle täytyy kertoa, mitä teemme ja miksi. Rahoittajalle tulee perustella, mikä merkitys tulevalla produktiolla on, näkijöidensä ja tekijöidensä kannalta. Yleisölle täytyy kertoa, miksi tuleva esityksemme on katsomisen arvoinen.
Enenevissä määrin minusta on kuitenkin alkanut tuntua siltä, että ajoittain keskusteluja leimaa jonkinlainen velvollisuus perustella sitä, miksi ylioppilasteatteritoiminta ylipäätään on olemassa. Minusta tuntuu, että olen velvollinen puolustamaan nuorten aikuisten omaehtoisesti tekemää teatteritaidetta.
Liekö synkkien talousnäkymien, opiskelijoille asetettavien vaatimusten kiihtymisen, vai minkä aiheuttamaa, mutta minusta tuntuu, ettei sivistävä, tavoitteellinen ja kunnianhimoinen taiteellinen toiminta ole itseisarvoltaan kovin kovassa huudossa noin yleisellä tasolla. Minulta (ja lukemattomilta muilta ylioppilasteatterilaisilta) on vuosien varrella kysytty muun muassa seuraavia kysymyksiä:
- ”Saatko tuosta rahaa? Ai etkö? Entä opintopisteitä? Ai etkö?!”
- ”Aiotko tehdä tuosta ammattisi? Ai etkö, miksi? Miksi sitten teet sitä?”
- ”Eikö JYT voisi tehdä joskus jotain myyvempää?”
- ”Mitä hyötyä tuosta on?”
Olen saanut myös suoria kehotuksia siirtymään ”tosimaailmaan” ja kanavoimaan omaa energiaani johonkin hyödyllisempään.
No, milläs argumenteilla ylioppilasteatteritoiminnan puolesta voi sitten puhua? Niitähän riittää! Erilaisia kärkiä, joita hyödyntää vastaanottajatahosta riippuen ovat muun muassa seuraavat:
- Teatterin riveistä nousseet MENESTYJÄT .Tällöin puhutaan siitä, kuinka usein viime vuosina teatterimme jäseniä on päässyt alan kouluihin, kiinnostaviin työpaikkoihin tai muuten teatterin tai laajemmin kulttuurin nykyisille tai tuleville näköalapaikoille. Tässä puolesta puhumisen muodossa ylioppilasteatteri asettuu opinpaikaksi, eräänlaiseksi epäviralliseksi valmennuskurssiksi ja kypsyttäjäksi. Tämän täytyy tarkoittaa sitä, että teemme jotain oikein!
(Mutta entä kaikki he, jotka päätyivätkin muihin suunnitelmiin? Jotka eivät alun alkaenkaan halunneet tehdä teatteria työkseen? Tarvitseeko intensiivisenkään harrastuksen olla työllistymiseen pyrkivää?)
- KATSOJAMÄÄRÄT. Kyseessä on numeroihin perustuva argumentointi. Pääsen puhumaan riemumielisesti siitä, että tuotimme taannoin niin menestyksekkään esityksen, että yhden esityskauden katsojamäärät olivat tuplasti sen, mitä tavallisesti näytöskaudellamme katsomosta löytyy väkeä. Tämän täytyy tarkoittaa sitä, että osaamme tehdä teatteria!
(Entä ne esitykset, joita kävi katsomassa viidesosa isompien ”hittien” katsojista, mutta joita tekijät muistelevat vuosia myöhemmin äärimmäisen opettavaisina? Ne esitykset, joita haluttiin tehdä jostakin täysin uudesta tulokulmasta ja joista tullaan vielä kaksi vuotta myöhemmin lausumaan kiitoksia, vaikka suuret ryntäykset jäivät tapahtumatta?)
- Teatteritoiminta on HYVÄ LISÄYS CV:HEN. Teatterissa opit vuorovaikutus- ja ryhmätyötaitoja, harjaannut esiintymään ja ilmaisemaan itseäsi. Osallistut tuotantoprosesseihin, markkinointiin, kaikenlaiseen suunnitteluun, askarteluun, puuhasteluun ja kokousteluun. Nämä ovat työelämään siirrettäviä taitoja. Vapaaehtoisuus ja harrastaminen kannattaa, se kun kertoo aktiivisuudestasi. Tämän täytyy tarkoittaa sitä, että olemme hyödyllisiä!
(Entäs ne kerrat, kun olen opetellut jonkun taidon tai uuden sisällön vain jotakin ohikiitävää näyttämöllistä hetkeä varten? Entäs se iltapäivä, kun opettelin tanssimaan vogueta roskatynnyrissä seisten ja puhumaan kokonaisia repliikeitä ilman konsonantteja? Entäs kaikki se talkooapu, jota annetaan vain sen itsensä vuoksi, edistämään omaa rakasta teatteria?)
- Teatterimme ylväs HISTORIA. Tällöin lähdetään argumentoimaan perinne edellä. JYT on perustettu vuonna 1960, eli olemme 55-vuotias teatteri. Olemme olleet kiinteä osa yliopiston kampusta ja opiskelijoiden elämää ja yhteiskunnallisia ja taiteellisia ambitioita jo lukuisan sukupolven ajan. Tämän täytyy tarkoittaa sitä, että olemme ansainneet olemassaolomme!
(Entä nykypäivä?)
Tunnen usein itseni käveleväksi kliseepankiksi, kun alan puheessani käyttämään muun muassa seuraavia ilmauksia: kunnianhimoinen teatteri, kokeilevuus, ennakkoluulottomuus, tuoreus, tekijöidensä näköinen, katsojaa haastava, kantaaottava, teatteritaiteesta opettava ja sen tutkimiseen kehottava. Ja kuitenkin nämä ovat juuri niitä asioita, joiden vuoksi loppuviimeksi ylioppilasteatteri mielestäni on olemassa. Toki pyrimme siinä samalla AINA olemaan katsojien saavutettavissa, tarjoamaan jäsenistöllemme mielekästä tekemistä, tavoittamaan uusia kiinnostuneita ja tarjoamaan vastavuoroista hyötyä heille, jotka mahdollistavat toimintaamme.
Päätän blogitekstin lainaukseen Juha Jokelan erinomaisen hienosta näytelmästä Esitystalous, jonka JYT esitti keväällä 2013. Yrityskonsultti Rami Niittymaa esiintymisestä:
”Esiintyminen ei tarkota, et pitäs oppia feikkaamaan. Se ei oo huomionmetsästystä, se ei oo narsismia, se ei oo hurmaamista. Esiintymistaito ei tässä mielessä tarkota edes sitä, että ihmisen pitää olla sujuva. Se tarkottaa taitoa ja keinoja tuoda oma ydinosaaminen
näkyviin. Oma äly, omat arvot ja oma etiikka. Esiintymisen vaatimus liittyy meidän koko elämään. Kaikkiin tilanteisiin, mis me ei voida olettaa, et meitä rakastetaan ilman ehtoja. Se joka ei osaa esiintyä, ei voi tänä päivänä menestyä. Piste.”
Kaikkien ei tarvitse rakastaa ylioppilasteatteria ehdoitta. Mutta tärkeää on se, että sitä tekevät ihmiset, jotka rakastavat teatterin tekemistä, tutkimista ja esittämistä ehdoitta, kukin oman pystyvyytensä ja halunsa mukaan. Juuri tämän rakkauden myötä pyrimme tekemään maailmalle kiinnostavaa ja laadukasta teatteria. Toivon vilpittömästi, että jatkossakaan sen ei tarvitse tarkoittaa vain sitä, että paketoimme asiamme mahdollisimman myyvään pakettiin. Toivon, ettei ylioppilasteatterin tarvitsisi opetella esiintymään ”ylioppilasteatterina” sellaisessa valossa, joka korostaa vain menestystä, tuottoa ja hyötyä. Elleivät edellä mainitut käsitteet ole synonyymisia myös itseaisarvoiselle kulttuurille, sivistykselle ja kriittiselle taiteelle.
Tessa Horila, puheenjohtaja
maanantai 2. maaliskuuta 2015
Mitä puvustaja tekee?
Kun puhetta ja ilmeitä ei ole nousee rekvisiitta ja puvustus
erittäin merkittävään asemaan. Puvustuksella voidaan kertoa keitä lavalla on,
millaisia he ovat, kuinka he muuttuvat ja mikä on heidän suhteensa toisiinsa. Puvustus
luo merkittävän osan siitä, millainen on se maailma, jossa hahmot liikkuvat.
Yritän hieman raottaa teille puvustajan työn vaiheita tekstistä ensi-iltaan.
Työni alkoi Merkkimiehen parissa viime syksynä. Ensin tutustuin
käsikirjoitukseen. Kokosin lukukerroistani huomioita, fiiliksiä ja alustavia
ideoita ylös. Tutustuin näytelmän maailmaan ja siellä asustaviin ihmisiin.
Mietiskelin myös naamioteatterin rajoitteita puvustuksessa: hahmojen täytyy
olla erittäin selkeitä, puvustus voi kertoa katsojalle ison osan tarinaa, kun
ilmeet ja sanat ovat riisuttu pois, lisäksi vaatteiden täytyy olla nopeita ja
helppoja riisua ja pukea, sillä näyttelijä esittää useita hahmoja esityksen
aikana ja vaihdot voivat olla nopeita.
Kun käsikirjoitus alkoi käydä tutuksi, tapasin ohjaajat
ensimmäisen kerran. Suvilla ja Antilla oli aika selkeä käsitys siitä, miltä
hahmot näyttävät. Mielipiteet ja näkemykset soviteltiin yhteen niin hyvin, että
pystyin aloittamaan pukusuunnitelman työstämisen.
Suunnitteluvaihe sisälsi tekstin lukemista, ajattelua ja
piirtämistä. Hahmojen nopeat vaatevaihdot aiheuttivat paljon päänvaivaa: kuinka
tehdä vaatteista helppoja vaihdettavia näyttelijälle, tekemättä suuria
visuaalisia kompromisseja. Kuinka ylipäätään voi tehdä roolivaatteet jotka voi
vaihtaa täysin toisiin pahimmillaan parissakymmenessä sekunnissa. Ratkaisut
löytyivät mustasta pohjavaatetuksesta, kerrospukeutumisesta ja tarranauhasta.
Hahmojen suuri määrä vaikeutti myös kokonaiskuvan hallintaa,
oli vaikea keksiä niin erilaisia tyyppejä sisältävään maailmaan jotain
hallitsevaa teemaa, joka tekisi puvustuksesta yhtenäisen näköisen. Lopulta
ratkaisut löytyivät, kuten usein puvustuksissani, värimaailmasta. Jaoin hahmoja
erilaisiin ”väriperheisiin”, jotka valitsin siten, että eri ”väriperheet” eivät
riitele lavalla toistensa kanssa.
| Alustava luonnos hahmosta |
Kun olin piirtänyt luonnoksen jokaisesta hahmosta ja
miettinyt teknisiä ratkaisuja nopeasti vaihdettaviin vaatteisiin, esittelin
luonnokset ohjaajille. Muutamia muutoksia asioihin tehtiin jo tässä vaiheessa.
Sitten alkoi haaliminen ja treeneissä istuminen. Noin sadan
tarkasti määritellyn vaatteen hankkiminen on aikamoista palapeliä.
Harrastajateatterissa budjetti on todella tiukka joten vaatteet hankitaan
kirpputorilta, pukuvarastoista ja työryhmän komeroista. Vaatteiden
etsiskelyvaiheessa muutun aina hieman maaniseksi. Päähän muodostuu tarkka lista
asioista, joita on löydettävä ja kaikkea ympärillään katsoo puvustus
mielessään. Kirpputorilla tulee käytyä melkein päivittäin. Ja ajatustyötä tekee
huomaamattaan koko ajan.
| Puvustajan on hyvä katsoa mahdollisimman monet treenit |
Naamioteatterissa on todella tärkeää, että näyttelijä pääsee
aikaisin harjoittelemaan nopeat vaatevaihdot roolivaatteidensa kanssa, sillä
sekunnintarkassa toiminnassa, ei myöhästelemiseen ole varaa. Yritin siis
parhaani mukaan saada roolivaatteita pikaisesti näyttelijöiden käyttöön. Kun rahaa
ei ole käytettävissä, venähtää joidenkin vaatteiden hankinta pidemmäksi, sillä
ei voi vain mennä kauppaan ja ostaa haluamaansa. Kompromisseja alkuperäisiin
suunnitelmiin täytyy tehdä.
Puvustajan on erittäin tärkeää istua treeneissä katsomassa
näytelmän muotoutumista, sillä tekstistä saa vain pienen osan lopputuloksesta
tietoonsa. Monet vaatevaihdot ja toiminnan asettamat puvustukselliset
rajoitteet selviävät vain katsomalla esitystä ja sen valmistumista. Treenejä
katsoessa tulee myös aivan uudenlaisia oivalluksia ja monet ongelmakohdat
ratkeavat. Myös monet vaatteet eivät vain yhtäkkiä toimi lavalla niin hyvin,
kuin oli ajatellut. Kokonaisuuden hahmottaa kunnolla vasta lavalla nähtynä.
| Työhuone olisi kätevä |
Ikävät yllätykset, stressi ja järjettömän näköinen
varastoksi muuttunut koti unohtuvat viimeistään silloin, kun kaiken näkee
valmiina. Silloin kun huomaa, että monen asian yhteistyössä olemme onnistuneet
luomaan maailman, joka on aivan uusi ja joka parhaimmillaan kertoo jotain
meidän maailmastamme ja meistä. Ja jossa
huonon näköiset sukat ovat toimivassa kokonaisuudessa aivan yhtä pieni ongelma,
kuin tässä meidänkin maailmassamme.
Loppusuorasta huojentuneena,
Onerva Luoma, Merkkimiehen puvustaja
torstai 19. helmikuuta 2015
Merkkimiehet naamioiden ja kulissien takana
Kääk! Kaksi viikkoa ensi-iltaan. Tämä on suurin piirtein se
vaihe produktiossa, kun näyttelijä havahtuu siihen, että pian Ilokivi täyttyy
katsojista. Valta on vaihtumassa ohjaajilta näyttelijöille. Se tarkoittaa myös
sitä, että meidän on aika ottaa vastuu ja omistajuus tästä teoksesta. Tähän
asti ohjaajien tehtävä on ollut saada kokonaisuus toimimaan, yhdistellä
toisiinsa sopivat palaset ja karsia pois kaikki, mikä ei toimi. Ohjaajat ovat
tehneet valtavan ja hienon työn. Nyt huolettoman näyttelijän on aika valaa
sementtiä näiden palasten väliin.
Merkkimies on ollut näyttelijäntyöllisesti uusi kiinnostava
haaste. Perinteiseen teatteriin tärkeinä elementteinä kuuluvat puhe ja ilmeet
ovat poissa pelistä. Jäljelle jää kehonkieli ja rekvisiitan tuoma konteksti
tapahtumille. Naamio päässä kaikki kehon liikkeet ja asennot ovat viestejä. Tai
oikeastaan ainahan ne ovat viestejä, mutta normaalielämässä ja perinteisessä
teatterissa jäämme helposti kiinni siihen, mitä sanotaan ja mitä kasvoilla
tapahtuu. Kehonkieltä luetaan tiedostamatta. Naamioteatteri tekee ihmisen
tietoisemmaksi kielestä, joka jää tavallisesti huomaamatta. Toisaalta, vaikka
naamiot peittävät kasvomme, se ei tarkoita, että lopettaisimme näyttelemisen
niiden takana. Ajattelemme jokaisen repliikin, joka jää sanomatta, ja
ilmeilemme vietävästi, vaikka kukaan ei sitä näe. Vain siten haluttu vaikutelma
välittyy.
Kun saimme ensimmäistä kertaa käsiimme roolihahmojemme
maskit, lähdimme tarkastelemaan niiden piirteitä. Maskeista herää välittömästi
mielikuvia ihmistyypeistä ja luonteenpiirteistä:
”Vaikuttaa tyytymättömältä.”
”Onko se vähän säikky?”
”Tää on se tyyppi, joka kolaa vapaaehtoisesti naapureitten
pihat.”
”Vähän
tommonen bed room -look.”
”Toi on koulukiusaaja.”
”Voi ei, mikä ressukka!”
Jonkin aikaa leikiteltyämme assosiaatioilla ja mietittyämme
maskeja suhteessa näytelmän hahmoihin aloimme rakentamaan olemusta kullekin
hahmolle. Roolin luonne ja suhde toisiin henkilöihin tulee näkyväksi yllättävän
pienillä nyansseilla. Esimerkiksi kun suoristaa ryhtinsä ja jännittää jokaista
lihastaan, muuttuu harmittoman oloinen näyttelijä pelottavaksi tiukkikseksi.
Aloitimme kohtausten treenaamisen ilman maskeja ja käyden
käsikirjotettua dialogia. Vasta kun kohtauksen rakenne ja sisältö oli valmis,
laitoimme maskit päähän. Olikin aika haastavaa yhdistää maskityöskentelyyn
hahmon fysiikka ja tilassa liikkuminen sekä puhutun dialogin muuttaminen
sisäiseksi. Puhumattakaan rekvisiitan käytöstä. Saanen selittää. Naamio tekee
käyttäjästään puolisokean. 3D-hahmotuskyky häviää. Asioiden ojentaminen ja
niiden vastaanottaminen on vaikeaa. Tasapainokin vähän pettää. On ollut
tapauksia, jolloin näyttelijä on istunut penkistä ohi maski päässä. Asioita
myös putoilee lattialle, ja sitten niitä ei enää löydä. Sivuhuomautuksena
mainittakoon myös, että maski puristaa päätä ja vaikeuttaa hengittämistä.
Toinen ohjaajamme Antti Viitamäki on säveltänyt musiikit
Merkkimieheen. Musiikki hallitsee koko teosta ja luo tunnelman. Se antaa rytmin
kaikelle, mitä lavalla tapahtuu, minkä vuoksi improvisaatiolle ei ole tilaa.
Jokainen liike on mitoitettu musiikkiin. Näyttelijänä alkaa ehdollistua
musiikkiin:
”Tässä kohtaa on kiire, sydän hakkaa hulluna, pitää ehtiä
vaihtamaan mummosta autokoulunopettajaksi. 30 sekuntia aikaa.”
”Nyt mun pitää lähteä kävelemään noita kohti, että kerkeän
kätellä niitä oikealla iskulla.”
”Kolmosella meen iskemään tota tyttöä.”
”Kirjoituskoneen kilahdus. Nyt painetaan Nico istumaan tohon
polvilleen, nyökkään Aylalle, lähdetään kävelemään takaverhoihin.”
Lavalla kaikki on hallittua eikä mikään liike ole
ylimääräinen. Kulisseissa sen sijaan kuhisee (ainakin tässä vaiheessa
harjoituskautta). Ihmiset vaihtavat kiireessä roolivaatteita, maskeja ja
peruukkeja sekä etsivät seuraavan kohtauksen rekvisiittoja. Kaikki tämä
tapahtuu sermien taakse ripustettujen jouluvalojen himmeässä kajossa. Ne,
joilla ei ole kiire vaihtaa vaatteita, vastaavat siitä, että lavalle menevät
kalusteet ovat oikeissa paikoissa oikeaan aikaan. Kulisseissa tehdään paljon
näkymätöntä työtä, joka on välttämätöntä, ja jonka ei kuulukaan näkyä yleisöön.
| Merkit silmillä. |
Naamioteatteri on epämukavaa monella eri tasolla, mutta se
on myös palkitsevaa ja hervottoman hauskaa. Moneen kertaan olemme nauraneet
itsemme kipeiksi katsellessamme toistemme tekemistä, sekä toilailuja että
nappisuorituksia. Unohdamme naamioiden takana olevat kaverimme ja näemme vain
maskin ja näyttelijän luoman illuusion, joka on inhimillinen ja totta.
Kaksi viikkoa ensi-iltaan. Ihanaa! Kohta saamme tuoda
näkyväksi työn, jota olemme tehneet lokakuusta asti ja pääsemme jakamaan
katsojien kanssa Merkkimiehen omintakeisen taian. Tule sinäkin sinne. Tämä on
huisia!
Innostunein terveisin
harmiton näyttelijä Sanni ja huoleton näyttelijä Siiri
Ps. Jos sinua kiinnostaa kuulla lisää naamioteatterista tai
Merkkimiehestä, niin kommentoi alle tai tule juttelemaan esityksen jälkeen. Me
vastaillaan mielellään!
sunnuntai 1. helmikuuta 2015
Kun ääneen puhuttua puhetta ei ole
Haluaisin hieman kertoa minkälaista
naamioteatteria me Merkkimiehessä teemme.
Tutustuin naamioteatteriin ensimmäisen kerran Englannissa, kun Vamos Theatre esitti koulullamme Nursing Lives -esityksen. Olin aivan lumoutunut tästä tyylilajista, ja halusin ehdottomasti oppia siitä lisää. Pääsin onnekseni Vamoksen ja Rachael Savagen oppiin, jossa sain todella hyvän koulutuksen naamioteatterin tekemiseen ja myös itse naamioiden valmistamiseen.
Naamiot, joita Vamos Theatre ja me
tässä Merkkimiehessä käytämme, ovat nimeltään full masks eli koko naaman peittäviä naamioita. Niistä käytetään myös nimeä character masks eli luonnenaamiot, joka tarkoittaa sitä että jokaisella naamiolla on luonteensa mukainen
ilme. Naamioiden käyttöön liittyy monia sääntöjä ja
tekniikoita. Yksi tärkeimmistä säännöistä on, että maskin
takana ei saa puhua, eikä sitä saa ottaa pois kesken esityksen.
Sääntöjen rikkominen poistaisi naamioteatterin ”taian”.
”Taika”, joka on läsnä esityksessä, liittyy osaksi kielen käyttöön. Naamioteatteriesityksessä kieli voi tarkoittaa mielestäni muutakin kuin sitä, mihin me katsojina olemme tottuneet, eli ääneen puhuttua puhetta. Puhenäytelmässä katsojat saavat dialogista tarvittavan informaation, jotta tarina etenee ja katsojat tietävät mitä tapahtuu, mutta naamioteatterissa informaatio annetaan katsojalle toisenlaisella ”kielellä”.
Naamiot puhuvat jo itsessään omaa kieltään, ja puheen puuttuminen nostaa näyttelijöiden kehonkielen keskeiseen osaan, mutta uskallan ehdottaa että näiden lisäksi naamioteatterin aivan oman ihmeellisen ”kielen” muodostavat yhdessä musiikki, äänimaailma sekä visuaalinen maailma eli lavastus, rekvisiitta ja puvustus. Tätä ”kieltä” katsoja sitten prosessoi omassa mielessään koko esityksen ajan. Naamioteatteriesityksissä katsoja saa käyttää omaa mielikuvitustaan kielen suhteen. Koska ääneen puhuttua puhetta ei ole, jokainen katsoja kokee esityksen sanattoman dialogin omalla tavallaan. Ja juuri tämä on mielestäni mielenkiintoista myös Merkkimiestä katsoessani!
Illuusio, että naamiot puhuisivat, saadaan aikaan puhtaasti kovalla työllä. Kesken esityksen ei voi improvisoida, sillä kaikki tekeminen on ajoitettu musiikkiin. Näyttelijät harjoittelevat oikeastaan kolminkertaisen määrän puhenäytelmään verrattuna. Aina ensin aloitetaan ilman maskeja, jolloin näyttelijät käyttävät käsikirjoitusta ja puhuvat dialogin ääneen. He siis harjoittelevat aivan kuin mitä tahansa puhenäytelmää. Tämän jälkeen harjoitellaan sama musiikkiin. Sitten lisätään naamiot ja rekvisiitan käyttö.
Kaikki nämä vaiheet ovat äärimmäisen tärkeitä, jotta näyttelijät pystyvät välittämään dialogin sisältämät ajatukset ja tunteet katsojille. Onneksi meillä on Merkkimiehessä todella ahkerat ja osaavat näyttelijät!
Naamioteatterin rikkautta onkin myös se, että katsojien äidinkielellä ei ole väliä. Jokainen katsoja saa vapauden tekstittää näytelmän niin kuin haluaa — ja millä kielellä haluaa. Huomaamattaan katsoja keksii mielessään miten ja minkälaisella äänellä hahmot puhuvat!
Esitys toivottavasti herättää monenlaisia ajatuksia katsojissa. Ja esityksen jälkeen voi toisten katsojien kanssa keskustella ja vertailla omaa kokemustaan Merkkimiehestä.
Tutustuin naamioteatteriin ensimmäisen kerran Englannissa, kun Vamos Theatre esitti koulullamme Nursing Lives -esityksen. Olin aivan lumoutunut tästä tyylilajista, ja halusin ehdottomasti oppia siitä lisää. Pääsin onnekseni Vamoksen ja Rachael Savagen oppiin, jossa sain todella hyvän koulutuksen naamioteatterin tekemiseen ja myös itse naamioiden valmistamiseen.
Naamiot, joita Vamos Theatre ja me
tässä Merkkimiehessä käytämme, ovat nimeltään full masks eli koko naaman peittäviä naamioita. Niistä käytetään myös nimeä character masks eli luonnenaamiot, joka tarkoittaa sitä että jokaisella naamiolla on luonteensa mukainen
ilme. Naamioiden käyttöön liittyy monia sääntöjä ja
tekniikoita. Yksi tärkeimmistä säännöistä on, että maskin
takana ei saa puhua, eikä sitä saa ottaa pois kesken esityksen.
Sääntöjen rikkominen poistaisi naamioteatterin ”taian”.”Taika”, joka on läsnä esityksessä, liittyy osaksi kielen käyttöön. Naamioteatteriesityksessä kieli voi tarkoittaa mielestäni muutakin kuin sitä, mihin me katsojina olemme tottuneet, eli ääneen puhuttua puhetta. Puhenäytelmässä katsojat saavat dialogista tarvittavan informaation, jotta tarina etenee ja katsojat tietävät mitä tapahtuu, mutta naamioteatterissa informaatio annetaan katsojalle toisenlaisella ”kielellä”.
Naamiot puhuvat jo itsessään omaa kieltään, ja puheen puuttuminen nostaa näyttelijöiden kehonkielen keskeiseen osaan, mutta uskallan ehdottaa että näiden lisäksi naamioteatterin aivan oman ihmeellisen ”kielen” muodostavat yhdessä musiikki, äänimaailma sekä visuaalinen maailma eli lavastus, rekvisiitta ja puvustus. Tätä ”kieltä” katsoja sitten prosessoi omassa mielessään koko esityksen ajan. Naamioteatteriesityksissä katsoja saa käyttää omaa mielikuvitustaan kielen suhteen. Koska ääneen puhuttua puhetta ei ole, jokainen katsoja kokee esityksen sanattoman dialogin omalla tavallaan. Ja juuri tämä on mielestäni mielenkiintoista myös Merkkimiestä katsoessani!
Illuusio, että naamiot puhuisivat, saadaan aikaan puhtaasti kovalla työllä. Kesken esityksen ei voi improvisoida, sillä kaikki tekeminen on ajoitettu musiikkiin. Näyttelijät harjoittelevat oikeastaan kolminkertaisen määrän puhenäytelmään verrattuna. Aina ensin aloitetaan ilman maskeja, jolloin näyttelijät käyttävät käsikirjoitusta ja puhuvat dialogin ääneen. He siis harjoittelevat aivan kuin mitä tahansa puhenäytelmää. Tämän jälkeen harjoitellaan sama musiikkiin. Sitten lisätään naamiot ja rekvisiitan käyttö.
Kaikki nämä vaiheet ovat äärimmäisen tärkeitä, jotta näyttelijät pystyvät välittämään dialogin sisältämät ajatukset ja tunteet katsojille. Onneksi meillä on Merkkimiehessä todella ahkerat ja osaavat näyttelijät!
Naamioteatterin rikkautta onkin myös se, että katsojien äidinkielellä ei ole väliä. Jokainen katsoja saa vapauden tekstittää näytelmän niin kuin haluaa — ja millä kielellä haluaa. Huomaamattaan katsoja keksii mielessään miten ja minkälaisella äänellä hahmot puhuvat!
Esitys toivottavasti herättää monenlaisia ajatuksia katsojissa. Ja esityksen jälkeen voi toisten katsojien kanssa keskustella ja vertailla omaa kokemustaan Merkkimiehestä.
Tekstin kirjoitti toinen Merkkimiehen ohjaaja, Suvi Salomaa.
Lippuvaraukset www.jyt.fi
maanantai 19. tammikuuta 2015
Merkillisiä aikoja
Kun näytelmä pääsee tiettyyn vaiheeseen, alkaa tapahtua
kaikkea kummallista. Ongelmat alkavat ratkoa itse itseään.
Sanonta "palaset loksahtelevat paikoilleen" kuvaa
lähes täsmälleen sitä miltä se tuntuu. Tietänette tunteen, kun on saanut
palapelissä monia pieniä alueita valmiiksi, mutta ei ole vielä kyennyt
sijoittamaan niitä täsmälleen oikeaan kohtaan — ja sitten kun jokin yksittäinen
palanen löytyy, se saattaa yhdistää useitakin lätäköitä lammeksi.
Sama tapahtuu teatterissa. Kukin on tahoillaan pohtinut omaa
tonttiaan. Näyttelijät ovat työstäneet rooliaan, puvustaja piirtänyt luonnoksia
ja kolunnut kirppareita, ohjaaja on valvonut öitä kysymysten ja mielikuvien
kieppuessa aivojen laidalta toiselle.
Sitten harjoituksissa aletaan mennä pitempiä kokonaisuuksia
läpi — ja asiat tuntuvat selviävän lähes itsestään. Mietteet ja mielikuvat
kohtaavat, tarina herää eloon.
Itsestään ne eivät tietenkään selviä. Se on vain harhaa.
Todellisuudessa kyse on uutterien ja asialle omistautuneiden ihmisten
käyttämästä ajasta. Työryhmän jäsenet ovat kaikki tunteneet vastuun painavan,
huolien kasautuvan. Alitajunta on prosessoinut tuota kaikkea kenellekään mitään
puhumatta.
Aloimme Salomaan Suvin kanssa kehitellä Merkkimiehen
konseptia viime keväänä. Näytelmän ydinidea taisi löytyä toisella
juttutuokiolla. Pari tapaamista lisää, ja meillä oli jo tarinan runko.
Siitä lähtien pään läpi lienee virrannut tuhansia ideoita ja
visioita. Osa niistä on takertunut kiinni, asettunut lujasti keskelle
palapeliä. Osa repsottaa kuin jonkin näkymättömän säikeen varassa. Pysyvätkö ne
kaikki mukana loppuun asti? Kuka tietää. Kuva on jo selvä, mutta yksityiskohtia
puuttuu edelleen.
Koko syksyn me harjoittelimme noita yksityiskohtia. Se on
tärkeää, sillä meidän kokemuksemme maailmasta rakentuu yksittäisistä hetkistä.
Asioiden sisin löytyy sekunneista, tavuista ja millimetreistä. Vasta kun saamme
kiinni kunkin hetken tunteesta ja tunnelmasta, me voimme perustella itsellemme
isoja kokonaisuuksia.
Mutta sitten kun yksityiskohtia tulee paljon, ne
puuroutuvat, estävät ajatuksen etenemisen, tukkivat valtimot. Sydänkohtauksen
välttämiseksi on hyvä rämpiä näytelmä läpi, niin kuin teimme joulun alla.
Silloin tajuaa kaksi asiaa:
— Tosiaan, on olemassa sellainenkin asia kuin kokonaisuus.
Olihan tällä kaikella jokin tarkoituskin. Eiköhän tästäkin vielä esitys tule.
— Onpa hirveä määrä yksityiskohtia! Puolet on pielessä, ja
tuplamäärä tulee vielä lisää! Eihän tässä ehditä mitenkään!
Sitten sitä viettää joululoman levottomana, vuoteessa
kääntyillen, sekavia höpötellen.
Ja kun keväällä aletaan kokeilla muutamaa kohtausta
yhteen... Palaset loksahtelevat paikoilleen. Miten ihmeessä?
No tiedämmehän me miten. Kiitos siitä kuuluu urhealle,
uutteralle työryhmälle. Tämä sanaton matka alkaa lähestyä loppusuoraa. Ennen
kuin voimme jättää sanat kokonaan pois, tarvitaan vielä paljon sanoja. Onneksi
tiedämme jo lauseet.
MERKKIMIES
Naamioteatteriesitys
Ohjaus ja Käsikirjoitus Suvi Salomaa, Antti Viitamäki
Ensi-ilta to 5.3.2015 klo 19 Ylioppilastalo Ilokivessä (Keskussairaalantie 2, Jyväskylä)
Teksti, traileri ja kuva Antti Viitamäki
maanantai 15. joulukuuta 2014
Jälkihehkuissa
Anteeksi päiväkirja. Blogi.
Olen pahoillani kiireestä, joka huomioni piiskasi muualle ja unohdin sinut aivan täysin.
Arvon lukijakunta, suurimmat anteeksipyyntöni osoitan teitä kohtaan.
Tämä on tyylilleni epätavallisen virallinen viesti. Sille on syy. Suurista asioista tiedotetaan poikkeuksetta virallisesti.
Jumalan rakastajan esityskausi on ohi.
_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _
Tuijotin tänään viimeistä kertaa monnarin salilaitteita personal trainer vieressäni. Katsoin kaikkia ihmisiä ja tuli jotenkin hyvä mieli. Moni naama oli jollain tavalla etäisesti tuttu ja moni liikesarja hymyilytti, kun muistelin omaa rämpimistäni samoissa sarjoissa.
Personal trainer kysyi, mitä mieltä olin treenikaudesta ja opinko / koinko kehittyväni. Aluksi en tiennyt mitä sanoa. Älkää ymmärtäkö väärin - sanottavaa oli vain liian paljon. Älysin lopettaa puheeni muutaman minuutin jälkeen, kun olin siirtymässä tarinoimaan pitkästi fyysisen kunnon vaikutuksesta shakkipelin kilpailutilanteeseen.
Sama koskee koko tätä teatteriprojektia. En oikein tiedä mistä aloittaa, mutta... Tekniikan miestä lainaten:
"Joka esitykseen oli kiva tulla, se oli jollain tavalla rentouttavaa. Tämä oli projekti, johon kannatti lähteä. "
Näyttelijäporukka allekirjoittaa varmasti saman. Meillä oli hauskaa sekä ennen esitystä, esitysten aikana ja pääosin (väsymyksestä huolimatta) myös esitysten jälkeen! Eiliset viimeiset kaksi esitystä (13.00 ja 19.00) toivat tämän selvästi ilmi. Tuntui, että jokainen oli niin läsnä kuin olla ja voi. Pitämässä hauskaa ja nauttimassa teatterin tekemisestä. Yhteisestä jutusta.
Koko työryhmän puolesta käytän tämän loppupostauksen toistemme julkiseen kiittelyyn.
Kiitos siis kanssanäyttelijät, minä itse, ohjaaja ja tekniikka. Loistava tunnelma, mahtava henki ja porukka, joka luottaa toisiinsa ja toistensa tekemiseen.
Kiitos jokaiselle lipunmyyjälle ja yleisön kahvittajalle, joka kantoi kortensa kekoon.
Kiitos flaijereiden ja mainosten / julisteiden ja käsiohjelman tekijälle.
Kiitos pressikuvien napsijoille.
Kiitos kaikille muille taustavaikuttajille, joita en erikseen luettele (luettelo on pitkä, tuntekaa kuitenkin nahoissanne ansaitut kiitoksen taputukset)
Kiitos lämpimästi kaikille katsojille, joille meillä oli ilo tämä näytelmä esittää!
Mahtavaa, että pääsitte paikalle!
-Janne
Jälkisanaseni:
Proggisbloggaus loppuu nyt Jumalan rakastajan osalta aikalailla tähän. Janne treenailee jatkuu vielä sen verran, että heitän tänne tässä tulevalla viikolla toisen postauksen luvuista / viimeisistä treeneistä.
Bloggauksen palavan innon soihtu siirtyköön seuraaviin vakaisiin käsiin.
Pysykää kuulolla, palaamme asiaan!
Olen pahoillani kiireestä, joka huomioni piiskasi muualle ja unohdin sinut aivan täysin.
Arvon lukijakunta, suurimmat anteeksipyyntöni osoitan teitä kohtaan.
Tämä on tyylilleni epätavallisen virallinen viesti. Sille on syy. Suurista asioista tiedotetaan poikkeuksetta virallisesti.
Jumalan rakastajan esityskausi on ohi.
_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _
Tuijotin tänään viimeistä kertaa monnarin salilaitteita personal trainer vieressäni. Katsoin kaikkia ihmisiä ja tuli jotenkin hyvä mieli. Moni naama oli jollain tavalla etäisesti tuttu ja moni liikesarja hymyilytti, kun muistelin omaa rämpimistäni samoissa sarjoissa.
Personal trainer kysyi, mitä mieltä olin treenikaudesta ja opinko / koinko kehittyväni. Aluksi en tiennyt mitä sanoa. Älkää ymmärtäkö väärin - sanottavaa oli vain liian paljon. Älysin lopettaa puheeni muutaman minuutin jälkeen, kun olin siirtymässä tarinoimaan pitkästi fyysisen kunnon vaikutuksesta shakkipelin kilpailutilanteeseen.
Sama koskee koko tätä teatteriprojektia. En oikein tiedä mistä aloittaa, mutta... Tekniikan miestä lainaten:
"Joka esitykseen oli kiva tulla, se oli jollain tavalla rentouttavaa. Tämä oli projekti, johon kannatti lähteä. "
Näyttelijäporukka allekirjoittaa varmasti saman. Meillä oli hauskaa sekä ennen esitystä, esitysten aikana ja pääosin (väsymyksestä huolimatta) myös esitysten jälkeen! Eiliset viimeiset kaksi esitystä (13.00 ja 19.00) toivat tämän selvästi ilmi. Tuntui, että jokainen oli niin läsnä kuin olla ja voi. Pitämässä hauskaa ja nauttimassa teatterin tekemisestä. Yhteisestä jutusta.
Koko työryhmän puolesta käytän tämän loppupostauksen toistemme julkiseen kiittelyyn.
Kiitos siis kanssanäyttelijät, minä itse, ohjaaja ja tekniikka. Loistava tunnelma, mahtava henki ja porukka, joka luottaa toisiinsa ja toistensa tekemiseen.
Kiitos jokaiselle lipunmyyjälle ja yleisön kahvittajalle, joka kantoi kortensa kekoon.
Kiitos flaijereiden ja mainosten / julisteiden ja käsiohjelman tekijälle.
Kiitos pressikuvien napsijoille.
Kiitos kaikille muille taustavaikuttajille, joita en erikseen luettele (luettelo on pitkä, tuntekaa kuitenkin nahoissanne ansaitut kiitoksen taputukset)
Kiitos lämpimästi kaikille katsojille, joille meillä oli ilo tämä näytelmä esittää!
Mahtavaa, että pääsitte paikalle!
-Janne
Jälkisanaseni:
Proggisbloggaus loppuu nyt Jumalan rakastajan osalta aikalailla tähän. Janne treenailee jatkuu vielä sen verran, että heitän tänne tässä tulevalla viikolla toisen postauksen luvuista / viimeisistä treeneistä.
Bloggauksen palavan innon soihtu siirtyköön seuraaviin vakaisiin käsiin.
Pysykää kuulolla, palaamme asiaan!
maanantai 24. marraskuuta 2014
Kahden proggiksen hurmos
klo 10 - 14 Merkkimies, treenit Ilokivessä (kohtaus: "Avoliitto")
klo 17 - 21.30 Jumalan rakastaja, esitys #3 Ilokivessä
Tältä näytti eilisen päivän teatterillinen ohjelmani.
Voiko sunnuntaita yhtään paremmin viettää?
Sunnuntait ovat ylioppilasteattereissa kova juttu. Kun arkivikkona päiväajat sujuvat leipätyön tai -opiskelun merkeissä, niin näytelmiä on treenattava muulla ajalla. Kuten sunnuntaisin. Esitykset levittäytyvät puolestaan illoille teatterista riippumatta. Tai joskus iltapäivälle tai joskus on kaksi esitystä yhtenä päivänä, niin kuin meillä Jumalan rakastajassa, 30.11. ja 14.12. Tietysti sunnuntaina.
Jumalan rakastajamme eilinen, sunnuntainen esitys soljui varsin energisesti. Lisäjännitettä toi kymmenen päivän esitystauko sekä erityisesti runsaslukuinen yleisö, joka oli sunnuntain kunniaksi löytänyt Seminaarimäen teatteritilaamme. Esitystauon jälkeen lavalle valmistautuminen on kutkuttavaa ja alkulämppien aikaan joskus myös levotonta puuhaa -- eikä tunnelmat seesteydy alkuesityksen aikana verhoissa omaa vuoroa odottaessa. Onneksi muun työryhmän esiintyminen kuulostaa hyvältä, vaikka toinen puoli aivoista yrittää keskittyä vaitonaiseen sisäiseen monologiin. Sitten tulee hetki, kun lavalle astuminen on väistämätöntä. Eilinen Leso-roolini ylsi jälleen varsin pärisyttäviin tiloihin, niin että muutama pitkä repliikkikin tuli improvisoitua maalinsa. Viimeisen lavalta poistumisen jälkeen voi enää bäkkäriltä fiilistellä muiden suoritusta ja reflektoida omaansa.
Näytelmäproduktioissa esityskautta edeltää treenikausi. Jumalan rakastajassa se on jo takana, toisessa produktiossani eli Merkkimiehessä se on puolestaan kuumimmillaan. Merkkimiehen ensi-ilta on Jyväskylän ylioppilasteatterilla maaliskussa 2015 ja viimeinen esitys alustavasti vapun korvilla, mikä ilmentää hyvin isoissa näytelmäproduktiossa vaadittavaa pitkäjänteisyyttä ja sopivaa kajahtaneisuutta. Täyden työryhmän koko asettunee 15 henkilön yläpuolelle, eli yhdessä tekeminen on se teatterin juttu. Vielä ei järin kollektiivisia treenejä ole saatu kokoon, vaan ollaan keskitytty pienissä porukoissa kunkin kohtauksen luomiseen, mutta massiiviset joukkotreenit saapuvat esityskauden lähestyessä -- itse asiassa huomenna olisi tarkoitus kaikkien kanssa jo kahlata ensimmäinen näytös läpi.
Työryhmän koon lisäksi isoksi tämän näytelmäproduktion tekee myös siinä käytettävä tekniikka: maskiteatteri. Käytämme luonnemaskeja (kuva alla), joiden alkuperä palautuu englantilaiseen Strangeface Theatre Companyyn, joskin merkittävän osan maskeista koreografimme Suvi Salomaa tekee itse. Maskiteatteritekniikkaan liittyy monia harjoitusten aikana esiin nousseita käytänteitä, jotka jokaisen näytelmässä näyttelevän täytyy sisäistää: klokkaus eli ajatuksen jakaminen yleisölle, naamion luonnetta "vastaan" näytteleminen, maskin pitäminen elossa, toiminnan selkeys, fokuksen anto toiselle, jne.... Tietysti osa näistä käytänteistä pätee myös tavanomaisessaa teatterissa, mutta niiden merkitys korostuu kun maski laitetaan kasvoille. Nimittäin, maski on raaka kaveri: maski päässä epätäsmälliset liikkeet ja hukassa oleva fokus aiheuttavat katsojalle keskimäärin enemmän myötähäpeää kuin ilman maskia.
Merkkimiehen kaltaisessa maskiteatteriesityksessä treeniaikaa vie paljon koreografioiden laatiminen ja kahteen kertaan harjoittelu. Kahteen kertaan harjoittelu tarkoittaa sitä, että kohtaukset harjoitellaan ensin ilman maskeja, jolloin perusteatterin hengessä puhutaan dialogit ääneen, ja sitten maskin kanssa, jolloin teksti on äänetöntä pään sisäistä monologia/dialogia. Maskit päässä ei siis puhuta, vaan kaikki merkitykset on tultava ilmi liikkeissä, joita rytmittää musiikki. Tätä varten tarvitaan siis tanssimaista koreografiaa -- se on kompassi, maskien pieniin silmäreikiin kun ei voi kaikkea luottaa.
Kahteen kertaan harjoittelun, koreografioiden hinkkaamisen, kahden näytöksen ja suuren työryhmän vuoksi harjoitteluaikaa tarvitaan siis paljon. Itselläni on näytelmässä iso rooli, mikä nostaa harjoittelumäärää entisestään: minulla on useana viikkona neljäkin harjoitusta (esimerkiksi eilen, tänään, huomenna, ...). Tämä on siis vain Merkkimiehen osuus, päälle tulee luonnollisesti Jumalan rakastajan kiihkeä esityskausi eli parisen esitystä viikossa. Lisäksi minulla on marraskuun aikana draamakasvatuksen aineopintoja reilun 20 tunnin verran, joten draamaa ei elämästä nyt puutu! Että kylläpä JYTisee! Kahdessa näytelmäproduktiossa läsnäolo ei ole uhka, vaan mahdollisuus! Onnekas olen minä!
Roolisekaannusta odotellessa!
Nico
PS. Jumalan rakastajan seuraava esitys tulevana torstaina 27.11.2014, klo 19 Ilokivessä. Viimeinen esitys joulukuun puolivälissä. Varaa liput: www.jyt.fi.
Merkkimies tulossa siis keväällä 2015. Mustassa laatikossa nähdään!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)



