Hjau!

Kalenteri näyttää varttia vaille huhtikuuta ja Unissakävijän näytökset lähtee kohta taas käyntiin yli viikon tauon jälkeen, kuin hyvä!

Siinä on esitys, jonka tekeminen on ollut yhtä spontaanista inspiraation virtaa. Hyvä porukka, paljon treenejä lyhyellä aikavälillä ja mielet avoimena kaikille muutoksille, ja Unissakävijä on valmistunut kuin itsestään, huomaamatta.

...Vaikka koskaan (toistan: ikinä :D) ei voinutkaan olla varma, mitä oli tekemässä ja millaiseen juttuun itsensä oli sotkenut, vahva luottamus tekijöihin ja projektiin oli koko ajan läsnä.

Nautinnollisinta Unissakävijässä on rajojen rikkominen. Täytyy näytellä eri tavalla: on kuin olisi pieni lapsi legojen äärellä, paitsi että ne legot voivat olla pala kangasta, vesi, tai vaikka Emusaarnippi.Toisaalta sitä vain leikkii lavalla ja toisaalta esityksessä on niin monta liikkuvaa osasta että niitä ajatellessa pää menee pyörälle - pitää keskittyä kuin kirurgi ja antaa palaa kuin rock-tähti.

Toinen hauska asia, jota unimaailmaan pohjautuvaa teosta valmistaessa on käynyt, on (yllätys yllätys) lisääntynyt unennäkökyky. Treeneihin tullessa huomasi kuvailevansa työryhmälle uniaan, joissa oli enemmän väriä ja merkitystä kuin ennen.

Nyt tämä JYT-tervehdykseni taitaa olla lopuillaan - on vaikea pysyä omien höpötysteni perässä. Tervetuloa katsomaan esitystä - hämmästelemään! 

Terweisin Pablo

Terveisiä unten mailta

Päätin parin vuoden mittaisen Jyt-talviuneni ja hyppäsin mukaan Unissakävijään. Koko homma alkoi jo syksyllä, kun Galleria Hoppaan rakennettiin Hoppa Inn-päiväunila, johon arjesta väsyneet Kauppakadun kulkijat saivat tulla levähtämään hetkeksi. En itse pystynyt aikataulujen takia osallistumaan päiväunilan toimintaan kuin vasta ihan viimeisenä aukiolopäivänä, jolloin toimin unilukkarina. En voinut muuta kuin ihastella sitä, millainen rauha Hopassa vallitsi kun astuin sisään ja puin lukkarin uniformun päälleni. Toivotin tervetulleiksi, herättelin uniltaan toivottuna aikana ja keräsin tehtyjä unihavaintoja uteliailta, uneliailta ja tyytyväisen pöhnäisiltä unilan kävijöiltä. Vaikka en itse siellä nukkunut, jotain uneliasta rauhaa minuunkin siellä tarttui.

Tammikuussa työryhmän koottiin taas kasaan ja aloitimme treenikauden intensiivisellä häröilyllä Lillukassa ja päiväunilassa kerättyjen unien avaamisen rituaalilla. Yömyöhälle jatkunutta prosessia johti unien dramatisoinnin guru Sigmund Karkkilakko. Hänen metodeillaan yksittäiset unien palaset ja vaikutelmat saivat merkityksiä ja nivoutuivat yhdeksi maailmaksi seinälle heijastetussa Word-asiakirjassa. Jotenkin olo oli sellainen, että en ollut varma tehdäänkö me tässä teatteria vai jonkinmoista unitiedettä.

Nyt treenit ovat jatkuneet muutamia viikkoja ja meistä on tullut sairaan nopeita transsibunnyttajia, erikoisten assosiaatioiden ystäviä, rituaalien luojia ja piirtoheittimien sielunelämän tarkastelijoita. Erityisesti tässä projektissa pidän sen työryhmälähtöisyydestä. Vaikka on olemassa unista luotu pohjateksti, voimme yhdessä muokata kokonaisuutta haluamaamme suuntaan, jonka lisäksi ohjaajamme Janne poimii siihen harjoituksissa suoltamastamme materiaalista sopivia elementtejä ja ideoita. Hopassa on syntymässä uudenlainen tila ja todellisuus, jolla voimme leikkiä ja jota rakennamme koko ajan eheämmäksi. Odotan kiinnostuneena mitä tuleman pitää!

Terveisin

Noora Kouvo, eräs unissakävijä

Elän, en pelkää, sano teatteri kun maantielle lähti

Jyväskylän ylioppilasteatteri on vuodesta 2014 asti ollut minulle jonkinlainen perhe opiskelukaupungissani. Perhe on vanhan kotitilan, Ilokiven, mentyä remonttiin ajautunut jonkinlaiseksi kiertolaiseksi ja väliaikaisesti asettunut Jyväskylän Kauppakadun Galleria Hoppaan. Tulevana viikonloppuna koettaa aika siirtyä eteenpäin ja jättää Hoppa taakse. Ylioppilasteatteri elää tällä hetkellä tilanteessa, jossa, aikamme kuvaan sopivasti, muutos on jatkuvaa.

Kuluva syksy on kuitenkin osoittanut teatterin elinvoiman. Galleria Hoppa muuntui väen käsissä teatteritilaksi, jossa harjoiteltiin ja vielä kerran, tulevana perjantaina, esitetään pienoisnäytelmäteosta Elä, pelkää. Samaan aikaan näytöskauden aikana Jyt järjesti muutamien aktiivisten jäsenten voimin myös suosituksi osoittautuneen päiväunitilan väsyneille ohikulkijoille ja toi syksyn harmauteen ja jatkuvaan kiireeseen pienen ripauksen rauhaa. Jatkaapa Päiväunila elämäänsä näytelmänkin muodossa tulevana keväänä. Vaikka kodittomus ei ole teatterillekaan pitkässä juoksussa hyvä asia, uskallan väittää, että siirtyminen Seminaarinmäen tiloista yläkaupungille on myös avannut uusia ovia teatterilliseen ilmaisuun: pieni tila, yläkaupungin elämä ja tiiviimpi yhteys sydänkaupunkiin ovat osoittautuneet mahdollisuuksiksi. Ylioppilasteatteri on tullut, ainakin hetkeksi, uudella tavalla osaksi Jyväskylän kaupunkikuvaa.

Vaikka tulevaisuus onkin tuntematon ja Jyt elää epävarmuuden varjostamassa tilassa, tunnelma ja henki on elähdyttävän virkeä. Kuluneen harjoitus- ja esityskauden aikana uudet ja vanhemmatkin jäsenet ovat ahtauden, säätämisen ja ylättävien pulmien kohdalla hitsautuneet yhteen. Vaikka kirjoitankin näyttelijän näkökulmasta ja olen ollut lähimmin tekemisissä Elä, pelkää-työryhmän kanssa, kuuluu kiitos suuresta työpanoksesta ja omistautuneen teatteri-ilmapiirin luomisesta kaikille Jyttiläisille. Teidän (meidän!) ansiosta(nne/mme) Jyt on antanut luovuutensa, taitonsa ja elämänhalunsa kukoistaa. Omalta osaltani haluan kiittää kaikkia Hoppa-ajan toimintaan osallistuneita henkilöitä niin jytin sisä- kuin ulkopuoleltakin.

Tämä syksy on jälleen muistuttanut minua siitä, miten hienoa ja palkitsevaa teatterin tekeminen voi parhaimmillaan olla. Se on yhdessä tekemistä, tukemista, väsymystä, itkua, naurua, pahoinvointia, iloa ja korpeamista. Galleria Hopan aika on ollut näyttämöllisten läpimurtojen, kovan treenin, pienestä rakentamisen, kahvinkeittimien, väittelyiden, riettaan nahkojen, elläinten käsien ja transsi-bunnyjen kautta. Teatteri ei usein ole hohdokasta, mutta antoisaa yhtä kaikki. Pidetään huolta Jytistä jatkossakin. Eletään, ei pelätä (ainakaan liikaa).

-Peitsa Suoniemi (mä en oo se Turkka Kanerva).

Miten puhua ylioppilasteatterin puolesta?

Olen toiminut Jyväskylän Ylioppilasteatterin aktiivijäsenenä vuodesta 2009 asti. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että viidestä yliopiston perustutkinto-opiskeluvuodestani neljä kuluivat intensiivisten opiskelujen ohella Ilokiven salia kuluttaen, kymmenessä eri produktiossa näytellen ja yhdessä ohjaten. Produktioiden ohella olen osallistunut teatterin järjestämille kursseille ja esiintynyt tilausesityksissä. Olen myös ollut yhdistyksen hallituksessa vuodesta 2010 asti, ensin teatterikerhovastaavana, sitten tiedottajana, sitten varapuheenjohtajana ja nyt puheenjohtajana toista vuotta. Lisäksi kävin opiskelujen ajan osa-aikatyössä, tehden 5-20 tuntia töitä viikossa.

No, tämän prologin tarkoituksena ei ollut kertoa siitä, kuinka aikaansaava ihminen olen.  Aloitin edellisellä tekstikappaleella siksi, että monin tavoin oma ylioppilasteatterihistoriani (ja -nykyisyyteni) on kuin ylioppilasteatteritoiminta pienoiskoossa. Ehkä sieltä aktiivisemmasta päästä, mutta myös melko tavallinen. Siitä on luettavissa niitä monia toiminnan osa-alueita, joita yhden, 70-henkisen teatterin hengissä pitämiseen ja eteenpäin viemiseen vaaditaan. Lisäksi on lukuisia osa-alueita, kuten valo- ja äänisuunnittelu sekä puvustus, kirjanpito jne., joita en ole teatterissa koskaan tehnyt. Ylioppilasteatteri (kuten lukemattomat muutkin harrastus- ja yhdistyskontekstit) koostuu pienistä paloista erittäin tärkeää toimintaa, josta muodostuu jotakin osiansa suurempaa. Kaikki tämä toiminta tapahtuu tietenkin kunkin muiden menojen ja sitoumusten ohella, sillä teatteri on vapaaehtoista toimintaa.

Kun toinen puheenjohtajavuoteni lähestyy pikkuhiljaa viimeistä muutamaa kuukauttansa ja tulevaisuudensuunnitelmana on ottaa pientä etäisyyttä teatteritoimintaan, tulee päässä pyörineeksi monenlaisia ajatuksia. Eilen illalla huomasin päähäni pölähtäneen ajatuksen siitä, miten puhua ylioppilasteatterin puolesta.

Teatterin puheenjohtajana yksi keskeisimpiä tehtäviäni on tosiaan puhua ylioppilasteatterin puolesta. Tämä tarkoittaa mm. lehtihaastattelujen antamista, osallistumista palavereihin sidosryhmiemme ja tukijoidemme kanssa, apurahahakemukseen toimintamme kirkastamista tai sitten täysin informaaleja keskusteluita milloin kenenkin kanssa.  Nämä ovat tietenkin elintärkeitä ja usein hyvin perusteltuja tilanteita.  Totta kai tiloja tarjoavalle taholle täytyy kertoa, mitä teemme ja miksi. Rahoittajalle tulee perustella, mikä merkitys tulevalla produktiolla on, näkijöidensä ja tekijöidensä kannalta.  Yleisölle täytyy kertoa, miksi tuleva esityksemme on katsomisen arvoinen.

Enenevissä määrin minusta on kuitenkin alkanut tuntua siltä, että ajoittain keskusteluja leimaa jonkinlainen velvollisuus perustella sitä, miksi ylioppilasteatteritoiminta ylipäätään on olemassa.  Minusta tuntuu, että olen velvollinen puolustamaan nuorten aikuisten omaehtoisesti tekemää teatteritaidetta. 

Liekö synkkien talousnäkymien, opiskelijoille asetettavien vaatimusten kiihtymisen, vai minkä aiheuttamaa, mutta minusta tuntuu, ettei sivistävä, tavoitteellinen ja kunnianhimoinen taiteellinen toiminta ole itseisarvoltaan kovin kovassa huudossa noin yleisellä tasolla. Minulta (ja lukemattomilta muilta ylioppilasteatterilaisilta) on vuosien varrella kysytty muun muassa seuraavia kysymyksiä:

- ”Saatko tuosta rahaa? Ai etkö? Entä opintopisteitä? Ai etkö?!”
- ”Aiotko tehdä tuosta ammattisi? Ai etkö, miksi? Miksi sitten teet sitä?”
- ”Eikö JYT voisi tehdä joskus jotain myyvempää?”
- ”Mitä hyötyä tuosta on?”

Olen saanut myös suoria kehotuksia siirtymään ”tosimaailmaan” ja kanavoimaan omaa energiaani johonkin hyödyllisempään.

No, milläs argumenteilla ylioppilasteatteritoiminnan puolesta voi sitten puhua?  Niitähän riittää! Erilaisia kärkiä, joita hyödyntää vastaanottajatahosta riippuen ovat muun muassa seuraavat:

- Teatterin riveistä nousseet MENESTYJÄT .Tällöin puhutaan siitä, kuinka usein viime vuosina teatterimme jäseniä on päässyt alan kouluihin, kiinnostaviin työpaikkoihin tai muuten teatterin tai laajemmin kulttuurin nykyisille tai tuleville näköalapaikoille. Tässä puolesta puhumisen muodossa ylioppilasteatteri asettuu opinpaikaksi, eräänlaiseksi epäviralliseksi valmennuskurssiksi ja kypsyttäjäksi.  Tämän täytyy tarkoittaa sitä, että teemme jotain oikein!

(Mutta entä kaikki he, jotka päätyivätkin muihin suunnitelmiin? Jotka eivät alun alkaenkaan halunneet tehdä teatteria työkseen? Tarvitseeko intensiivisenkään harrastuksen olla työllistymiseen pyrkivää?)

- KATSOJAMÄÄRÄT. Kyseessä on numeroihin perustuva argumentointi. Pääsen puhumaan riemumielisesti siitä, että tuotimme taannoin niin menestyksekkään esityksen, että yhden esityskauden katsojamäärät olivat tuplasti sen, mitä tavallisesti näytöskaudellamme katsomosta löytyy väkeä. Tämän täytyy tarkoittaa sitä, että osaamme tehdä teatteria!

(Entä ne esitykset, joita kävi katsomassa viidesosa isompien ”hittien” katsojista, mutta joita tekijät muistelevat vuosia myöhemmin äärimmäisen opettavaisina? Ne esitykset, joita haluttiin tehdä jostakin täysin uudesta tulokulmasta ja joista tullaan vielä kaksi vuotta myöhemmin lausumaan kiitoksia, vaikka suuret ryntäykset jäivät tapahtumatta?)

- Teatteritoiminta on HYVÄ LISÄYS CV:HEN. Teatterissa opit vuorovaikutus- ja ryhmätyötaitoja, harjaannut esiintymään ja ilmaisemaan itseäsi. Osallistut tuotantoprosesseihin, markkinointiin, kaikenlaiseen suunnitteluun, askarteluun, puuhasteluun ja kokousteluun. Nämä ovat työelämään siirrettäviä taitoja. Vapaaehtoisuus ja harrastaminen kannattaa, se kun kertoo aktiivisuudestasi. Tämän täytyy tarkoittaa sitä, että olemme hyödyllisiä!

(Entäs ne kerrat, kun olen opetellut jonkun taidon tai uuden sisällön vain jotakin ohikiitävää näyttämöllistä hetkeä varten? Entäs se iltapäivä, kun opettelin tanssimaan vogueta roskatynnyrissä seisten ja puhumaan kokonaisia repliikeitä ilman konsonantteja? Entäs kaikki se talkooapu, jota annetaan vain sen itsensä vuoksi, edistämään omaa rakasta teatteria?)

- Teatterimme ylväs HISTORIA. Tällöin lähdetään argumentoimaan perinne edellä. JYT on perustettu vuonna 1960, eli olemme 55-vuotias teatteri. Olemme olleet kiinteä osa yliopiston kampusta ja opiskelijoiden elämää ja yhteiskunnallisia ja taiteellisia ambitioita jo lukuisan sukupolven ajan. Tämän täytyy tarkoittaa sitä, että olemme ansainneet olemassaolomme!

(Entä nykypäivä?)

Tunnen usein itseni käveleväksi kliseepankiksi, kun alan puheessani käyttämään muun muassa seuraavia ilmauksia: kunnianhimoinen teatteri, kokeilevuus, ennakkoluulottomuus, tuoreus, tekijöidensä näköinen, katsojaa haastava, kantaaottava, teatteritaiteesta opettava ja sen tutkimiseen kehottava. Ja kuitenkin nämä ovat juuri niitä asioita, joiden vuoksi loppuviimeksi ylioppilasteatteri mielestäni on olemassa.  Toki pyrimme siinä samalla AINA olemaan katsojien saavutettavissa, tarjoamaan jäsenistöllemme mielekästä tekemistä, tavoittamaan uusia kiinnostuneita ja tarjoamaan vastavuoroista hyötyä heille, jotka mahdollistavat toimintaamme.

Päätän blogitekstin lainaukseen Juha Jokelan erinomaisen hienosta näytelmästä Esitystalous, jonka JYT esitti keväällä 2013. Yrityskonsultti Rami Niittymaa esiintymisestä:

”Esiintyminen ei tarkota, et pitäs oppia feikkaamaan. Se ei oo huomionmetsästystä, se ei oo narsismia, se ei oo hurmaamista. Esiintymistaito ei tässä mielessä tarkota edes sitä, että ihmisen pitää olla sujuva. Se tarkottaa taitoa ja keinoja tuoda oma ydinosaaminen
näkyviin. Oma äly, omat arvot ja oma etiikka. Esiintymisen vaatimus liittyy meidän koko elämään. Kaikkiin tilanteisiin, mis me ei voida olettaa, et meitä rakastetaan ilman ehtoja. Se joka ei osaa esiintyä, ei voi tänä päivänä menestyä. Piste.”

Kaikkien ei tarvitse rakastaa ylioppilasteatteria ehdoitta. Mutta tärkeää on se, että sitä tekevät ihmiset, jotka rakastavat teatterin tekemistä, tutkimista ja esittämistä ehdoitta, kukin oman pystyvyytensä ja halunsa mukaan. Juuri tämän rakkauden myötä pyrimme tekemään maailmalle kiinnostavaa ja laadukasta teatteria. Toivon vilpittömästi, että jatkossakaan sen ei tarvitse tarkoittaa vain sitä, että paketoimme asiamme mahdollisimman myyvään pakettiin. Toivon, ettei ylioppilasteatterin tarvitsisi opetella esiintymään ”ylioppilasteatterina” sellaisessa valossa, joka korostaa vain menestystä, tuottoa ja hyötyä. Elleivät edellä mainitut käsitteet ole synonyymisia myös itseaisarvoiselle kulttuurille, sivistykselle ja kriittiselle taiteelle.

Tessa Horila, puheenjohtaja

Mitä puvustaja tekee?

Kun puhetta ja ilmeitä ei ole nousee rekvisiitta ja puvustus erittäin merkittävään asemaan. Puvustuksella voidaan kertoa keitä lavalla on, millaisia he ovat, kuinka he muuttuvat ja mikä on heidän suhteensa toisiinsa. Puvustus luo merkittävän osan siitä, millainen on se maailma, jossa hahmot liikkuvat. Yritän hieman raottaa teille puvustajan työn vaiheita tekstistä ensi-iltaan.

Työni alkoi Merkkimiehen parissa viime syksynä. Ensin tutustuin käsikirjoitukseen. Kokosin lukukerroistani huomioita, fiiliksiä ja alustavia ideoita ylös. Tutustuin näytelmän maailmaan ja siellä asustaviin ihmisiin. Mietiskelin myös naamioteatterin rajoitteita puvustuksessa: hahmojen täytyy olla erittäin selkeitä, puvustus voi kertoa katsojalle ison osan tarinaa, kun ilmeet ja sanat ovat riisuttu pois, lisäksi vaatteiden täytyy olla nopeita ja helppoja riisua ja pukea, sillä näyttelijä esittää useita hahmoja esityksen aikana ja vaihdot voivat olla nopeita.

Kun käsikirjoitus alkoi käydä tutuksi, tapasin ohjaajat ensimmäisen kerran. Suvilla ja Antilla oli aika selkeä käsitys siitä, miltä hahmot näyttävät. Mielipiteet ja näkemykset soviteltiin yhteen niin hyvin, että pystyin aloittamaan pukusuunnitelman työstämisen.

Suunnitteluvaihe sisälsi tekstin lukemista, ajattelua ja piirtämistä. Hahmojen nopeat vaatevaihdot aiheuttivat paljon päänvaivaa: kuinka tehdä vaatteista helppoja vaihdettavia näyttelijälle, tekemättä suuria visuaalisia kompromisseja. Kuinka ylipäätään voi tehdä roolivaatteet jotka voi vaihtaa täysin toisiin pahimmillaan parissakymmenessä sekunnissa. Ratkaisut löytyivät mustasta pohjavaatetuksesta, kerrospukeutumisesta ja tarranauhasta.

Hahmojen suuri määrä vaikeutti myös kokonaiskuvan hallintaa, oli vaikea keksiä niin erilaisia tyyppejä sisältävään maailmaan jotain hallitsevaa teemaa, joka tekisi puvustuksesta yhtenäisen näköisen. Lopulta ratkaisut löytyivät, kuten usein puvustuksissani, värimaailmasta. Jaoin hahmoja erilaisiin ”väriperheisiin”, jotka valitsin siten, että eri ”väriperheet” eivät riitele lavalla toistensa kanssa.

Alustava luonnos hahmosta

Kun olin piirtänyt luonnoksen jokaisesta hahmosta ja miettinyt teknisiä ratkaisuja nopeasti vaihdettaviin vaatteisiin, esittelin luonnokset ohjaajille. Muutamia muutoksia asioihin tehtiin jo tässä vaiheessa.

Sitten alkoi haaliminen ja treeneissä istuminen. Noin sadan tarkasti määritellyn vaatteen hankkiminen on aikamoista palapeliä. Harrastajateatterissa budjetti on todella tiukka joten vaatteet hankitaan kirpputorilta, pukuvarastoista ja työryhmän komeroista. Vaatteiden etsiskelyvaiheessa muutun aina hieman maaniseksi. Päähän muodostuu tarkka lista asioista, joita on löydettävä ja kaikkea ympärillään katsoo puvustus mielessään. Kirpputorilla tulee käytyä melkein päivittäin. Ja ajatustyötä tekee huomaamattaan koko ajan.

Puvustajan on hyvä katsoa mahdollisimman monet treenit

Naamioteatterissa on todella tärkeää, että näyttelijä pääsee aikaisin harjoittelemaan nopeat vaatevaihdot roolivaatteidensa kanssa, sillä sekunnintarkassa toiminnassa, ei myöhästelemiseen ole varaa. Yritin siis parhaani mukaan saada roolivaatteita pikaisesti näyttelijöiden käyttöön. Kun rahaa ei ole käytettävissä, venähtää joidenkin vaatteiden hankinta pidemmäksi, sillä ei voi vain mennä kauppaan ja ostaa haluamaansa. Kompromisseja alkuperäisiin suunnitelmiin täytyy tehdä.

Puvustajan on erittäin tärkeää istua treeneissä katsomassa näytelmän muotoutumista, sillä tekstistä saa vain pienen osan lopputuloksesta tietoonsa. Monet vaatevaihdot ja toiminnan asettamat puvustukselliset rajoitteet selviävät vain katsomalla esitystä ja sen valmistumista. Treenejä katsoessa tulee myös aivan uudenlaisia oivalluksia ja monet ongelmakohdat ratkeavat. Myös monet vaatteet eivät vain yhtäkkiä toimi lavalla niin hyvin, kuin oli ajatellut. Kokonaisuuden hahmottaa kunnolla vasta lavalla nähtynä.

Työhuone olisi kätevä

Ikävät yllätykset, stressi ja järjettömän näköinen varastoksi muuttunut koti unohtuvat viimeistään silloin, kun kaiken näkee valmiina. Silloin kun huomaa, että monen asian yhteistyössä olemme onnistuneet luomaan maailman, joka on aivan uusi ja joka parhaimmillaan kertoo jotain meidän maailmastamme ja meistä.  Ja jossa huonon näköiset sukat ovat toimivassa kokonaisuudessa aivan yhtä pieni ongelma, kuin tässä meidänkin maailmassamme. 

Loppusuorasta huojentuneena,

Onerva Luoma, Merkkimiehen puvustaja

Merkkimiehet naamioiden ja kulissien takana

Kääk! Kaksi viikkoa ensi-iltaan. Tämä on suurin piirtein se vaihe produktiossa, kun näyttelijä havahtuu siihen, että pian Ilokivi täyttyy katsojista. Valta on vaihtumassa ohjaajilta näyttelijöille. Se tarkoittaa myös sitä, että meidän on aika ottaa vastuu ja omistajuus tästä teoksesta. Tähän asti ohjaajien tehtävä on ollut saada kokonaisuus toimimaan, yhdistellä toisiinsa sopivat palaset ja karsia pois kaikki, mikä ei toimi. Ohjaajat ovat tehneet valtavan ja hienon työn. Nyt huolettoman näyttelijän on aika valaa sementtiä näiden palasten väliin.

Merkkimies on ollut näyttelijäntyöllisesti uusi kiinnostava haaste. Perinteiseen teatteriin tärkeinä elementteinä kuuluvat puhe ja ilmeet ovat poissa pelistä. Jäljelle jää kehonkieli ja rekvisiitan tuoma konteksti tapahtumille. Naamio päässä kaikki kehon liikkeet ja asennot ovat viestejä. Tai oikeastaan ainahan ne ovat viestejä, mutta normaalielämässä ja perinteisessä teatterissa jäämme helposti kiinni siihen, mitä sanotaan ja mitä kasvoilla tapahtuu. Kehonkieltä luetaan tiedostamatta. Naamioteatteri tekee ihmisen tietoisemmaksi kielestä, joka jää tavallisesti huomaamatta. Toisaalta, vaikka naamiot peittävät kasvomme, se ei tarkoita, että lopettaisimme näyttelemisen niiden takana. Ajattelemme jokaisen repliikin, joka jää sanomatta, ja ilmeilemme vietävästi, vaikka kukaan ei sitä näe. Vain siten haluttu vaikutelma välittyy.

Kun saimme ensimmäistä kertaa käsiimme roolihahmojemme maskit, lähdimme tarkastelemaan niiden piirteitä. Maskeista herää välittömästi mielikuvia ihmistyypeistä ja luonteenpiirteistä:

”Vaikuttaa tyytymättömältä.”

”Onko se vähän säikky?”

”Tää on se tyyppi, joka kolaa vapaaehtoisesti naapureitten pihat.”

”Vähän tommonen bed room -look.”

”Toi on koulukiusaaja.”

”Voi ei, mikä ressukka!”

Jonkin aikaa leikiteltyämme assosiaatioilla ja mietittyämme maskeja suhteessa näytelmän hahmoihin aloimme rakentamaan olemusta kullekin hahmolle. Roolin luonne ja suhde toisiin henkilöihin tulee näkyväksi yllättävän pienillä nyansseilla. Esimerkiksi kun suoristaa ryhtinsä ja jännittää jokaista lihastaan, muuttuu harmittoman oloinen näyttelijä pelottavaksi tiukkikseksi.

Peruukin alla pidetään trendikästä pääsukkaa.

Aloitimme kohtausten treenaamisen ilman maskeja ja käyden käsikirjotettua dialogia. Vasta kun kohtauksen rakenne ja sisältö oli valmis, laitoimme maskit päähän. Olikin aika haastavaa yhdistää maskityöskentelyyn hahmon fysiikka ja tilassa liikkuminen sekä puhutun dialogin muuttaminen sisäiseksi. Puhumattakaan rekvisiitan käytöstä. Saanen selittää. Naamio tekee käyttäjästään puolisokean. 3D-hahmotuskyky häviää. Asioiden ojentaminen ja niiden vastaanottaminen on vaikeaa. Tasapainokin vähän pettää. On ollut tapauksia, jolloin näyttelijä on istunut penkistä ohi maski päässä. Asioita myös putoilee lattialle, ja sitten niitä ei enää löydä. Sivuhuomautuksena mainittakoon myös, että maski puristaa päätä ja vaikeuttaa hengittämistä.

Toinen ohjaajamme Antti Viitamäki on säveltänyt musiikit Merkkimieheen. Musiikki hallitsee koko teosta ja luo tunnelman. Se antaa rytmin kaikelle, mitä lavalla tapahtuu, minkä vuoksi improvisaatiolle ei ole tilaa. Jokainen liike on mitoitettu musiikkiin. Näyttelijänä alkaa ehdollistua musiikkiin:

”Tässä kohtaa on kiire, sydän hakkaa hulluna, pitää ehtiä vaihtamaan mummosta autokoulunopettajaksi. 30 sekuntia aikaa.”

”Nyt mun pitää lähteä kävelemään noita kohti, että kerkeän kätellä niitä oikealla iskulla.”

”Kolmosella meen iskemään tota tyttöä.”

”Kirjoituskoneen kilahdus. Nyt painetaan Nico istumaan tohon polvilleen, nyökkään Aylalle, lähdetään kävelemään takaverhoihin.”

Lavalla kaikki on hallittua eikä mikään liike ole ylimääräinen. Kulisseissa sen sijaan kuhisee (ainakin tässä vaiheessa harjoituskautta). Ihmiset vaihtavat kiireessä roolivaatteita, maskeja ja peruukkeja sekä etsivät seuraavan kohtauksen rekvisiittoja. Kaikki tämä tapahtuu sermien taakse ripustettujen jouluvalojen himmeässä kajossa. Ne, joilla ei ole kiire vaihtaa vaatteita, vastaavat siitä, että lavalle menevät kalusteet ovat oikeissa paikoissa oikeaan aikaan. Kulisseissa tehdään paljon näkymätöntä työtä, joka on välttämätöntä, ja jonka ei kuulukaan näkyä yleisöön.

Merkit silmillä.

Naamioteatteri on epämukavaa monella eri tasolla, mutta se on myös palkitsevaa ja hervottoman hauskaa. Moneen kertaan olemme nauraneet itsemme kipeiksi katsellessamme toistemme tekemistä, sekä toilailuja että nappisuorituksia. Unohdamme naamioiden takana olevat kaverimme ja näemme vain maskin ja näyttelijän luoman illuusion, joka on inhimillinen ja totta.

Kaksi viikkoa ensi-iltaan. Ihanaa! Kohta saamme tuoda näkyväksi työn, jota olemme tehneet lokakuusta asti ja pääsemme jakamaan katsojien kanssa Merkkimiehen omintakeisen taian. Tule sinäkin sinne. Tämä on huisia!

Innostunein terveisin

harmiton näyttelijä Sanni ja huoleton näyttelijä Siiri

Ps. Jos sinua kiinnostaa kuulla lisää naamioteatterista tai Merkkimiehestä, niin kommentoi alle tai tule juttelemaan esityksen jälkeen. Me vastaillaan mielellään!

Kun ääneen puhuttua puhetta ei ole

Haluaisin hieman kertoa minkälaista naamioteatteria me Merkkimiehessä teemme.

Tutustuin naamioteatteriin ensimmäisen kerran Englannissa, kun Vamos Theatre esitti koulullamme Nursing Lives -esityksen. Olin aivan lumoutunut tästä tyylilajista, ja halusin ehdottomasti oppia siitä lisää. Pääsin onnekseni Vamoksen ja Rachael Savagen oppiin, jossa sain todella hyvän koulutuksen naamioteatterin tekemiseen ja myös itse naamioiden valmistamiseen.

Naamiot, joita Vamos Theatre ja me tässä Merkkimiehessä käytämme, ovat nimeltään full masks eli koko naaman peittäviä naamioita. Niistä käytetään myös nimeä character masks eli luonnenaamiot, joka tarkoittaa sitä että jokaisella naamiolla on luonteensa mukainen ilme. Naamioiden käyttöön liittyy monia sääntöjä ja tekniikoita. Yksi tärkeimmistä säännöistä on, että maskin takana ei saa puhua, eikä sitä saa ottaa pois kesken esityksen. Sääntöjen rikkominen poistaisi naamioteatterin ”taian”.

”Taika”, joka on läsnä esityksessä, liittyy osaksi kielen käyttöön. Naamioteatteriesityksessä kieli voi tarkoittaa mielestäni muutakin kuin sitä, mihin me katsojina olemme tottuneet, eli ääneen puhuttua puhetta. Puhenäytelmässä katsojat saavat dialogista tarvittavan informaation, jotta tarina etenee ja katsojat tietävät mitä tapahtuu, mutta naamioteatterissa informaatio annetaan katsojalle toisenlaisella ”kielellä”.

Naamiot puhuvat jo itsessään omaa kieltään, ja puheen puuttuminen nostaa näyttelijöiden kehonkielen keskeiseen osaan, mutta uskallan ehdottaa että näiden lisäksi naamioteatterin aivan oman ihmeellisen ”kielen” muodostavat yhdessä musiikki, äänimaailma sekä visuaalinen maailma eli lavastus, rekvisiitta ja puvustus. Tätä ”kieltä” katsoja sitten prosessoi omassa mielessään koko esityksen ajan. Naamioteatteriesityksissä katsoja saa käyttää omaa mielikuvitustaan kielen suhteen. Koska ääneen puhuttua puhetta ei ole, jokainen katsoja kokee esityksen sanattoman dialogin omalla tavallaan. Ja juuri tämä on mielestäni mielenkiintoista myös Merkkimiestä katsoessani!

Illuusio, että naamiot puhuisivat, saadaan aikaan puhtaasti kovalla työllä. Kesken esityksen ei voi improvisoida, sillä kaikki tekeminen on ajoitettu musiikkiin. Näyttelijät harjoittelevat oikeastaan kolminkertaisen määrän puhenäytelmään verrattuna. Aina ensin aloitetaan ilman maskeja, jolloin näyttelijät käyttävät käsikirjoitusta ja puhuvat dialogin ääneen. He siis harjoittelevat aivan kuin mitä tahansa puhenäytelmää. Tämän jälkeen harjoitellaan sama musiikkiin. Sitten lisätään naamiot ja rekvisiitan käyttö.

Kaikki nämä vaiheet ovat äärimmäisen tärkeitä, jotta näyttelijät pystyvät välittämään dialogin sisältämät ajatukset ja tunteet katsojille. Onneksi meillä on Merkkimiehessä todella ahkerat ja osaavat näyttelijät!

Naamioteatterin rikkautta onkin myös se, että katsojien äidinkielellä ei ole väliä. Jokainen katsoja saa vapauden tekstittää näytelmän niin kuin haluaa — ja millä kielellä haluaa. Huomaamattaan katsoja keksii mielessään miten ja minkälaisella äänellä hahmot puhuvat!

Esitys toivottavasti herättää monenlaisia ajatuksia katsojissa. Ja esityksen jälkeen voi toisten katsojien kanssa keskustella ja vertailla omaa kokemustaan Merkkimiehestä.

Tekstin kirjoitti toinen Merkkimiehen ohjaaja, Suvi Salomaa.

Lippuvaraukset www.jyt.fi